Mereltä kotiin tultuaan Penna elätti itseään veneen- ja laivanrakentajana, ja peijakkaan hyviä aluksia hän osasikin rakentaa. Ne olivat sekä kauniita että kulkijoita ja kantajia!
Saivat sen kerran narratuksi eräänä talvena naapurisaareenkin rakentamaan jaalaa. Oli meressä hyvä jää ja hevosella Pennan veivät ja saivat moneen kertaan Pennalle vannoa ja vakuuttaa, ettei hänen tarvitse kauemmin olla kuin laudoittamisen ajan ja että jäät pysyvät meressä ehjinä kauan ja hänet tuodaan taas komeasti hevosella takaisin. Mutta kävikin niin, että tuli aikainen kevät ja jäät särkyivät, ja Penna jäi sinne naapurisaareen — Haapasaareen nimittäin. Oli jo kevät pitkällä, kun Pennan vaimo, tämä Karuliina, kulki hätäisenä talosta taloon ja haihatteli, että: "Se on nyt siell' Haapasaaress', vaan ei millään kalel pääse sieltä lähtemään!"
Ja lähtemistä siinä oli!
Juottivat Pennan humalaan ja narrasivat illalla kajuuttaan maata ja yötä pitkin toivat miehen kotiin. Sinne se olisi mies muuten jäänyt kuolemaansa asti.
Yritti se vainaja olla kerran Pohjasrivillä loistonvartijanakin, ja se toimi hänelle olisi parhaiten sopinutkin, mutta kun sitten eräänä syksynä siellä tapahtui se ihme — ihmekö lienee ollut vai mikä — ei sitä kukaan tiedä! Eräänä sumuisena yönä vain Penna oli ollut vahdissa sumukellon luona ja soitellut säädettyjä merkkejä laivoille, kun merestä oli noussut uponneen laivan mies, kummitus, ja oli soittaa leivottanut sinä yönä Rivin sumukellon halki…
— Ol' nyt!
— No helkkari! Ethän sinä niin nuori ole, ettet muistaisi sitä Rivin sumukelloa, jota sellaisena rikkinäisenä soitettiin yli kymmenen vuotta!
Onhan sen nähnyt joka mies, että Rivin entinen sumukello oli halkinainen, mutta sitäpä ei kukaan nähnytkään, joka sen halki soitti.
— Niin no…
— Penna sanoi nähneensä, mutta näkevät ne hänenlaisensa mitä hyvänsä!