Moni mies, kaikki, jotka silloin Rivillä loiston vartijoina olivat, kuulivat kyllä soiton ja kiittävät luojaansa, jos heidän ei tarvitse enää sellaista soittoa ikinään kuulla.

Rivin muut miehet ovat kyllä koettaneet pitää asiaa salassa, mutta Penna, jonka minä Pennan viimeisenä jouluviikkona kutsuin tänne luokseni ryypyille, suunnittelemaan miten uusi jaalani rakennettaisiin, vihjaili minulle siitä Rivin asiastakin yhtä ja toista. Ei sanonut loistonvartijan ei kalastajan eikä merimiehen ammattiin enää ryhtyvänsä, vaikka palkakseen saisi joka aamu kantamuksen kultarahoja. Ja päätöksensä se mies pitikin — pitäköötpä muut niin uskollisesti, jos kykenevät!

— Sinä samana iltana minulle johtui mieleeni, mitä kansa hokee ja mikä on varmaakin, että Penna on niitä Markun Topi-vainajan pilaamia miehiä, ja ajattelin silloin, että eiköhän millään saisi totuutta Pennan omasta suusta irti, ja aloin salavihkaa johtaa juttua sinne päin, mutta älä mene Pennaa siinä asiassa pettämään!

Viisas ja kavala mies se oli ja liukas kuin angerias ja osasi jo kaukaa kiertää jutun kokonaan toisiin asioihin ja ruveta pitämään minulle puhetta alusten nollakaarista, pitkistäpiiruista, vesiviivoista, laternaalikeskuksista ja kaikesta hiton näköisestä, josta ei olisi luullut miehellä olevan hajuakaan, ja väsyttää vain kuulijaa.

Silloin minä otin ja paiskasin kysymyksen sille päin kasvoja koristelemattomana, kiertelemättömänä ja suorana ja sanoin: "Sinähän, Penna, ennen nuorena seilasit sen Markun Topi-vainajan kanssa. Minkälainen mies se oikein oli? — Sanotaan, että hän olisi ollut laivassaan raakamainen ja tunnoton miehiä kohtaan — kiroillut ja huutanut kuin itse paholainen ja seilannut säälimättä enempää purjeita kuin laivassa olevaa tavaraakaan ja komennellut miehiään pistoolit molemmissa kourissaan silloinkin, kun muut jo olivat hätäsatamassa ja meri möyrysi yksinään autiona ja tyhjänä."

Penna imeskeLi piippuaan ja istui ääneti kauan tuolillaan kumarassa, molemmat kyynärpäät polvilla, niinkuin sen vainajan tapa oli, ja avasi lopulta suunsa ja permantoon katsellen ja päätään nostamatta ja sankkoja savuja puhallellen saneli harvakseen näinikään:

"Vainajista ei mitään pahaa, sanotaan, ja elävistä vielä vähemmän — meinaan minä." — Hänen äänensä muuttui miltei kuiskailemiseksi, ja hän käytti mielellään kirjoista oppimiaan kummallisia sanoja. Muistathan sinä, sellainen sillä oli tapa, vainajalla, ja hän sopotteli: "Niin, niin, vainajista ei mitään pahaa — ei mitään pahaa — ei, ei — koska vainajat ovat vainajia ja niiden elämä on eletty ja pysyy sinään, puhui siitä pahaa tai hyvää. Ei se siitä enää muutu! Toista se on elävien: Sanot pahan sanan elävästä ihmisestä. Toinen kuulee sen sanan ja pahentaa sitä ja vie kolmannelle, joka taas sitä parhaansa mukaan pahentaa ja vie neljännelle — ja niin edespäin, ja niin on miehen maine mennyttä ja elämä muuttuu yks kaks huonommaksi kuin miksi se oli tarkoitettu — taisteli sitten miten hyvänsä. Pahan valta on suuri! Vainajien elämästä — niin minä meinaan — voi kyllä poimia pahoja asioita eläville varoitukseksi ja ojennukseksi. Se olisi vainajien omakin halu ja tahto, mutta he eivät voi tulla eläviä ihmisiä varoittamaan. Siitä on siis vain hyötyä eläville eikä mitään pahaa vainajille, sillä niin tulee sanotuksi vain se, mikä oli totta, eikä kukaan lisää siihen mitään omasta päästään, ja sen mukaan luonnollisesti käsitteellisyytemme" — noin ikään se sanoi, ihan niillä sanoilla — "tästä asiasta on selvä, että kun — kun elävistä totuuden mukaisesti olemme oikeutetut sanomaan vain hyvää — vähemmän pahaa kuin vainajista, on manalle menneistä siis, järjellisesti asiaa käsitellen ja tutkistellen, lupa — tuota noin — lupa hiukan pahaakin sanoa. Mutta kun tästä vainajasta, josta nyt on kysymys, ei löydä mitään pahaa, sellaista, joka olisi meille ojennukseksi, koska muut eivät kuitenkaan ole hänen laisiaan suuria — puolijumalia — niin täytyy sanoa pahaa vain eloonjääneistä, jotka hänen kanssaan aikoinaan tekemisiin joutuivat. Oikeudenmukaisuuden ja kohtuudenmukaisuuden nimessä täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että tämä vainaja — Markun Topi — olkoon Jumala armollinen hänen sielulleen! — että tämä vainaja oli toisinaan niinkuin sinä tässä sanoit — vähän raa… tuota noin… ankaran puoleinen matruuseille ja perämiehille, sellainen vanhan ajan mies, niinkuin ne sen ajan laivanpäämiehet kaiketi kaikkikin taisivat olla…"

"No mutta hänestähän kulki yltyleensä sellainen puhe, että hän olisi purjehtinut niin hirveillä ilmoilla, että moni mies, joka vaan kerrankin hänen matkaansa joutui, sai kammon merta kohtaan eliniäkseen, lukuunottamatta muutamia harvoja, jotka olivat samanlaisia kuin hän itse ja jäivät hänen vakinaisiksi miehikseen" — koetin minä puhella.

"Ja siinä puheessa sitten ei ole perää senkään vertaa kuin tuossa toisessa", sanoi Penna, "ei totta sitehiksikään! — Ei se vainaja koskaan seilannut enemmän — paljon enemmän kuin minkä asu ja takila sieti. Toisinaan kyllä lenteli ilmassa purjeenkappaleita kuin variksia, mutta miehet veivät uusia tilalle. Mitäs siitä! Tyytyväisiä ne olivat olleet laivan isännätkin, sillä vaikka korjauksiin ja uusiin purjeisiin meni paljon rahaa, niin kyllä se mies isännilleen sitä toikin — paljon enemmän toi kuin vei. Joka sanoo voivansa vannoa, että on menettänyt mielensä tämän vainajan kanssa seilatessaan, niin vannokoon! Se on hänen asiansa eikä liikuta muita! Minä panen kaksi sormea Jumalan sanan päälle, milloin se tarpeelliseksi ja asian vaatimaksi nähdään…"

No niin!