Mitäs sanot siihen? Minä ainakin olin sillä kertaa ymmällä, kumpiko meistä kahdesta sinä iltana oikeastaan koetti toistaan narrata — minäkö Pennaa vai Pennako minua. — — —
Myrskyn soidessa ja räystäsveden rummuttaessa tämän kummallisen kajuutan kattoa ja kuunnellessani noita kummallisia tarinoita entisajan merenkulkijoista, puolijumalista, ajasta, jolloinka laivat olivat puuta ja miehet rautaa, kun nyt sen sijaan laivat ovat rautaa ja miehet puuta, näin mielikuvituksissani isojen parkkilaivojen ratsastavan merien kuohupäillä jaloimmassa kilpa-ajossa, mitä maan piiri tuntee, ja näin heikkopäisten menettävän järkensä, purjeiden repeilevän, raakojen taittuvan ja uusia purjeita ja uusia purjepuita vietävän ylös ja tunsin oloni epävarmaksi, mutta havaitessani, ettei ainakaan tässä kajuutassa istuessani ole hätää, kilistin lasiani vanhan Valtiasmeren laivurin kanssa Samelin Pennan, liialta nimeltä Merikauhun, ja niiden muiden muistoksi.
HANSKIN MATIN TUPAKAT
Hanskin Matti polveutuu samasta kantaisästä kuin Liiva-Simo, mutta eivät he enää pidä toisiaan sukulaisina, serkun serkkuja mitä lienevät.
Tämän kertomuksen aikana, viime vuosisadan lopulla, oli Matti kahdeksankymmenvuotias, nyt jo kadonnut, edesmennyt, niinkuin Matin pojanpojat sanovat, kun joskus kajuutassa tai kajuutan katolla innostuvat isoisästään tarinoimaan, muinaisia muistelemaan.
Matin pojanpojasta on nimittäin tullut laivuri, joka omalla kaljaasillaan kyntää Suomenlahtea ja ansaitsee hyvin. Matti itse oli kalastaja. Hyvällä omallatunnolla voi kuka hyvänsä hänen naapureistaan todistaa, että hän oli saaren paras ja onnekkain kalastaja. Kateus vaikeni kuin seinä, kun oli puhe Matista ja hänen onnestaan. Kukaan, ei edes Matin vaimo, Anna-Liena, kyennyt ottamaan selvää, mistä hänen kalaonnensa johtui. Puhuttiin loihtimisesta — nimittäin verkkojen ja meren loihtimisesta, kyvystä manata voimasanoilla hailiparvet viiden virstan laajuudelta verkkoihin, ynnä muusta, ja taas ne nuoremmista, jotka eivät uskoneet noituuteen, manauksiin ja muihin yliluonnollisiin asioihin, selittivät asian johtuvan siitä, että Matilla on tiedossaan jokin hyvänhajuinen apteekin rohto, jota hän tiputtelee salaa kuiviin verkkoihinsa ja joka sitten meressä virran mukana levenee laajaksi hajuviuhkaksi, ja kun hailit sen tuntevat nokassaan ja kiduksissaan alkavat ne kaikki kilpaa ja uteliaina uida kohti hajua ja joutuvat niin Matin verkkoihin.
Matti oli kuin Simson sen saaren kalastajamaailmassa, mutta eipä löytynyt hänen hiustensa leikkaajaa!
Niin — Simson!
Simson oli raamatun mies — vaikkapa ei mikään kalastaja.
Matti luki ahkerasti raamattua ja ihmetteli, kuinka ihmeessä voivat ihmiset siihen aikaan tulla toimeen ilman tupakkaa. Hän oli huomannut että senkin ajan ihmiset ryyppäsivät viinaa ja humaltuivat, "söivät, joivat ja naivat", mutta tupakkaa eivät ne polttaneet tai purreet eivätkä nuuskaa haistaneet.