Usein talvisin, kirkko-ajan päätyttyä, hän käänsi natisevan, suuren raamattunsa kiinni, täytti senjälkeen piippunsa ja saneli itselleen: "Elivät nääthän vuosisadan toisensa perästä yhteen menoon nuo raamatun miehet, vaikkeivät saaneet tupakkaa! Ihmeellinen on Jumalan varjelus ollut siihen aikaan! Pannapa tämä nykyajan ihminen elämään päivänkään tupakatta, niin henki meni kuin haililta, joka joutuu elämään minuutinkin ilman merivettä!"
Niin sanoessaan oli Matti vasta nelikymmenvuotias eikä tietänyt vielä mitään elämänsä pahimmasta päivästä, joka koitti vasta neljäkymmentä vuotta myöhemmin ja joka opetti hänelle sen suuren viisauden, että ihminen voi jäädä eloon, vaikka on päivän tupakattakin.
Koska on tarpeellista ja välttämätöntä kertoa julki kaikki se, mikä rohkaisee ihmisiä heidän elämäntaisteluissaan ja kohottaa heidän mieltään yli arkisten askareiden, on tämäkin Hanskin Matin tapaus tarinoitava lohdutukseksi ja rohkaisuksi niille tupakkamiehille, joita sattuu ehkä kohtaamaan tupakaton päivä ja jotka ovat silloin vajoamaisillaan epätoivoon ja muihin suuriin synteihin.
Ne, jotka taas eivät tupakoi, eivät ymmärrä sitä, mikä nyt seuraa, eivätkä luultavasti edellistäkään lausetta ja voivat keskeyttää lukemisensa tähän — olkaa niin hyviä!
Asia on näin:
Kutukalastus keväänä, joka jo on mainittu, oli juuri alkamassa.
Matti, joka aina ensimmäisenä ennätti parhaille apajille, oli venekuntineen rannassa lähtövalmiina.
Hänen venekuntaansa kuului, paitsi Mattia itseään, hänen vanha, uskollinen aviopuolisonsa Anna-Liena, poika, jota kutsuttiin Hanskin Matin Jussiksi, ja pojan nuori vaimo Anna-Sovia.
Matti muistutti nykyisellä iällään leijonaa — ei mitään kiljuvaa jalopeuraa, joka käy ympäri, vaan vanhaa väsynyttä sirkusleijonaa, joka on istuutunut päivän paisteeseen häkkinsä seinustalle, työntänyt molemmat etukäpälänsä ulos rautojen välistä riipuksiin ja tirkistelee maailmaa silmät vihaisessa siristyksessä, oikea suupieli tuskin näkyvässä irvistyksessä ja koko partainen kuono ja pitkä suora nenä suuntautuen hiukan vasemmalle, silmien tukistellessa suoraan eteenpäin.
Matin etukäpälät eivät kuitenkaan riipu velttoina ja joutilaina. Vasemmalla hän hoitaa helmaria, pitää perää ja oikealla huopaa. Silmät tirkistelevät ohi muiden soutajien, piikaväen, joka soutaa keskipiitalla, ja ohi Jussin, joka soutaa keulapiitalla, kohti kevätautereista saarta, jonka pitäisi kohta nousta näkyviin, matkan päämäärää, neljän tunnin soutumatkan päässä olevaa luotoa, Tervapöllöä. Suunta oli pohjoiskoillinen. — Kun äkkiä otti pimeäksi — ohutta sumua lankesi kaikkialle, ja päivä paistoi punertavana kuin tervapytystä — otti Matti kompassin eteensä ja katseli vuoroin siihen ja vuoroin ummikkaisiin, joista kyllä ilmankin olisi osapuilleen osannut arvata suunnan, mutta kun Matti kerran oli kaikessa tarkka, niin tässä myös. Suunnan piti olla prikulleen oikea, puoli piirua koilliseen pohjoiskoillisesta — oikeastaan ei niinkään paljoa olisi tarvinnut, mutta Matti tiesi, että virta käy hiljakseen idästä länteen, ja sen varalta on hänen pidettävä hiukan rohkeammin — hivenen verran yli oikean suunnan, jottei jouduta aironvetoakaan soutamaan liikaa, vaan tullaan neljän tunnin kuluttua oikeaan luotoon ja oikeiden maihinnousukivien luo, vanhaan valkamaan, johon Matti ja Matin esi-isät olivat hamasta aikojen alusta haapionsa maihin laskeneet.