Jakobus Hordinch rupee saarnaamahan, siis hiljaisuutta kaikin mokomin!
(Sali rauhoittuu.)
HORDINCH
Tää jalo, suuri seura pitkin iltaa, on iloinnut ja nauttinut sun pöytääs, Hennekin Kuokkinainen, suuri sankar', viis vuotta Turun ylimpänä ollut. — Sun kunniakses tahdon lausuella, sen mitä tuntee vieraas muistellessaan sun töitäs kotikaupunkisi hyväks. — Me näämme tämän jalon huvilinnan, tään sukutalon vanhain Kuokkinaisten, mi ruokineen ja juomineen ja noine puutarhoineen ja jätti-tammistoineen, on lahjoittanut meille tänään päivän, mi muistoon piirtyy kultakirjaimilla. — Me näämme jalon herrasväen tässä viel' elon parhaimmassa voimissansa.
KIRSTI (puhuu jotain vierustoverilleen.)
HORDINCH
Ois onni Turun kaupungille suuri, jos Jumalamme kanssa voisit vielä, eespäinkin palvella sun lahjoillasi virassa, johon kaitselmus sun määräs ja Turun porvarien vaalipäätös. — Ma lienen ainoo muukalaista juurta, ja voin siis silmäellä kauempata ja imartelematta arvostella. Siis kunniamme talon isännälle, ja emännälle ehtoisalle samoin!
(Malja.)
Yks seikka älköön jääkö mainimatta: On Ruissalossa isännöinyt kauan tää jalo Kuokkinaisten vanha suku. Sen eloss' olevista jäsenistä on jäljellä vain jalo isäntämme. Tään puutteen laskemme me sydämelle niin isännän kuin emännänkin, että viis vuotisjuhlaa kun taas toivon mukaan me viettää saamme herra Hennekinin, myös silloin näämme suvun uuden vesan!
(Kaikki remuavat. Kaarina ja Hennekin kumartavat.)