ANNIKKI (menee.)
KAARINA (yksin)
Lie kiusaaja se, joka mieleheni, täll' oudoll' iltahetkellä tuo kuvan Olaus Hordinchin, ritarin uljaan. On pääni sekava ja pelkään jotain. — Ma pelkään jotain Hennekinin suhteen. Luvaton kuva! Mene matkaas' sinä!
(Polvistuu Neitsyt Marian kuvan eteen:)
Oi äiti Jumalan, sa neitsyt pyhä, sa taivaan valtiatar, puhdas yhä, sun etees polvistun mä synnin orja ja rukoilen, pois aja kuva sorja tuon vieraan, kauniin, uljaan Olaus herran jonk' katseen kohtasin ma täällä kerran. En pois saa mielestäni sorjaa kuvaa ma omin voimin, yhä kirkastuvaa. — Sa taivaan Valtiatar, neitsyt pyhä, oi äiti Jumalan, sa puhdas yhä, mun auta, hoivaa sydäntäni arkaa! Suo rakastaa mun yksin Henni-parkaa!
Oi pyhä neitsyt, äiti Jumalani, mun rukoile sa kurjan puolestani nyt tänään, sekä kuolinhetkelläni! Niin, amen, — ota haltuus elämäni.
KIRSTI (tulee täydessä humalassa. Kaarinalle:)
Jo heitä, lapsi, rukoukses hiiteen! Sa etkö kuule, kuinka laulu raikuu? Jos oisin nuori, kaunis niinkuin sinä, en täällä istuis näkymättömissä.
KAARINA (On noussut ylös. Istuutuu.)
On pääni kipeä ja mieli raskas, en voi ma huvitella niinkuin toiset. — Täss' aattelinkin juuri asioita, jo lienen joutunutkin jonnekunne, kun palvelijat mua pilkkailevat! Näit Annikin. Hän tässä mulle saarnas, kuin pappi paras, erheist' elämäni.