Viel' olis puhumista, — kieli syhyy, mut tästäkin jo näytät punastuvan.
KAARINA (yksin)
On ihmeellistä, kuinka tarkoin lausui tuo naittaja mun omat aatokseni, mun salaisimmat sydäntoiveheni! — Tään illan tapaista en toista saane ma vuosikausiin, totta totisesti! — Se tyhmä ois, ken moisen onnen kiertäisi Siis Olaus Hordinchin ma luokse riennän, oon sieluineni hänen etukäteen!
(Uloshyökätessään hän kohtaa Hennekinin, joka on juuri tullut sisään perältä, oikealta.)
HENNEKIN (katsoo tutkivasti Kaarinaan.)
Sun vakavuutes mua ilahduttaa, — on kaunist' täällä nähdä sinut yksin. Ei tanssin humu sovi arvollesi, kun oma miehes sitä kerran karttaa. — Ma pikimmältäin tulin luokses tänne viel' antaakseni pari ohje-sanaa: Tuon tanssin jälkeen vie yöpuilleen kaikki ja sulje ikkunat ja ovet tyystin. — Yö nukkukaatte kristittyjen tapaan! — Ens' yön ja huomispäivän viivyn poissa ma vanhain kanssa siika-apajalla. — Sill'aikaa hoida sinä isännyyttä ja katso, että talon maine säilyy niin viinin kuin myös ruokienkin suhteen. — Ma toivon Herran hyvää yötä sulle!
(Suutelee vaimoansa kädelle. Menevät katsomatta toisiinsa. Erkanevat kaksoisovella, perällä toisistaan, Kaarina vasemmalle, Hennekin oikealle. Hetken perästä saapuvat palvelijat ja alkavat sytytellä kynttilöitä.)
KOLMAS NÄYTÖS.
Ruissalossa.
Sama näyttämö kuin edellisessä. Toisen juhlapäivän ilta. Pari palvelijatarta siistimispuuhissa. Taustalla, pienen pöydän ääressä mustalaistyttö, yksin povaamassa. Hän laulaa veltosti ja epäselvästi, muuta ajatellen, venyttäen viimeisiä säveleitä kummallisen pitkiksi. Hänellä on matala, kaunis altto. Toiset huoneessa olijat eivät kiinnitä häneen huomiotaan, ennenkuin sitten, kun hän rupeaa puhumaan. Kynttilät vedon vuoksi palavat rauhattomasti.