"Variksia, se vieköön, ovat kuin ovatkin olleet — ellei tämä ole pantu vain silmien lumeiksi."
Sydämessään teki Aapeli sillä hetkellä päätöksen, jota hän ei ilmaissut emännälleen, mutta josta hän iloitsi koko päivän. Päivällispöytään istuttaessa ei emäntä enää malttanut, vaan nähtyään miehensä taas omituisesti myhäilevän, loihe lausumaan:
"Niinhän sinä myhäilet ja hymyilet kuin vähämielinen, etkä haasta mitään…"
Aapeli alkoi puhua kokonaan toisista asioista.
Illalla myöhään hän pani päätöksensä toimeen.
Hän haki jollalla jahdistaan kaksi säkkiä perunoita ja kaatoi ne hiekalle ikkunan alle, siihen, missä varikset aamulla elämöivät. Hän hajoitti perunat pitkin hiekkaa. "Syökööt nyt siitä kerrankin tarpeekseen, mokomatkin nälkäkurjet", sanoi Aapeli, saatuaan kaikki järjestykseen ja poistuessaan rannasta.
Hän päätti salaa vakoilla, mitenkä asiat kehittyvät. Etteivät varikset (jos ne variksia ylimalkaan ovatkaan!) näkisi häntä, asetti hän peilin ikkunankynnykselle siten, että ikkunanpielen takaa voi katsella peilistä koko rantaa, tulematta itse nähdyksi.
Kauan ei Aapeli kuitenkaan jaksanut valvoa. Pitkät ajat istui hän silmät kiinni tai suurella taistelulla jaksaen pitää vain toista silmäänsä auki. Tämä Aapelin uneliaisuus kotona johtui hänen paljosta valvomisestaan merellä. Hänellä oli purjehdusapulaisenaan ainoastaan eräs alaikäinen poika, jota ei voinut jättää yksin vahtiin, ei päivällä eikä yöllä.
Aapeli nukkui syvään uneen, josta heräsi vasta aamukahville.