Auringon punainen reuna alkoi kohota merestä, kun varikset taas, aivan ääneti ja leijailevin siivin laskeutuivat vanhan, yli kolmesatavuotiaan variksen johdolla alas hiekalle, Aapelin ikkunan alle.
Ne olivat tyrmistyä näystä, joka niiden silmiä siinä kohtasi: Paksu kerros itäviä perunoita!
Pitkään aikaan ei yksikään saanut sanaakaan suustaan. Lopulta Vanha Varis avasi ivasta ja ylenkatseesta irvistelevän nokkansa ja puhui:
"Halpamaista! Inhoittavaa! Niin ihmismäistä! Kuka muu kuin ihminen voisikaan viattomaan pilaan vastata noin kömpelösti ja tuhmasti! Kuinka in-hoit-ta-vaa! Sen kyllä tiesin, että kun tulee kysymykseen suhtautuminen leikillisyyteen, ei ihmiseltä voi paljoa odottaa, mutta että hän olisi näin nolo ja vastaisi pilaan näin kömpelösti, sitä en olisi uskonut!"
Syvästi loukkautuneina nousivat varikset siivilleen yhtä ääneti, kuin olivat tulleetkin, koskematta ainoaankaan noista inhoittavista perunoista ja lensivät aivan asumattomalle pienelle saarelle, joka oli viidentoista kilometrin päässä lounatta kohti. Se oli muodostunut punertavista, valkeista ja harmaista, sileistä vierinkivistä. Sitä ympäröi leveä rantahiekka, jolta muu osa saarta nousi porrasmaisin penkerein. Ylin osa saarta oli tasainen kivikenttä, jossa siellä täällä kasvoi heinää. Rannoilla oli simpukoita ja paaroja, minkä jaksoi syödä. Lokit, kajaat ja tiirat pesivät siellä ja kun nyt oli niillä hautomisaika, sai herkutella niiden munilla. Myöhään syksyllä, kun talvi teki tuloaan, täytyi niiden jälleen palata Ihmistensaarelle — nälkää pakoon. Tätä ikävää asianhaaraa ne eivät osanneet aavistaa eikä muistaa nyt tullessaan tälle ihanalle luodolle, jossa ei ollut ihmisiä.
Pitkä lento vastatuuleen oli ollut rasittava — mutta ei se toki niin rasittava olisi ollut, ellei mieltä olisi kuohuttanut tuo häpeällinen tapaus Ihmistensaarella. Pian istuivat kuitenkin kaikki varikset luodon päivänpuolisilla pengermillä, läähättäen, nokat rakosillaan. Hengästyminen esti kaiken puheen pitkäksi aikaa. Katseltiin vain.
Tuolla taivaan rannalla siinsi kukkuloineen kuin ukkospilvi korkea ja pitkä Ihmistensaari. Kevein kesälainein välkkyi meri siinä välillä. Laivoja meni ja tuli. Suuri taivas kaareili selkeänä yli kaiken. Kivistä säteili lämpöä. Jossain luodon toisessa päässä humisi tuulenpuuska ja soi niin kumman ihanasti laineen loiskinan kanssa. Se puhaltelee ja viheltelee miljoonien pengermäkivien raoissa kuin kaukaisissa urkupilleissä. Pian se puhisee jo lähellä ja lentää lämpimänä löyhäyksenä ja humauksena yli varisparven ulos merelle, jossa sen tie näkyy tummana leveänä viiruna. Pian kohtaa se laivan, jolle antaa lisää kyytiä — hetkeksi, sitten kulkee laiva taas entistä vauhtiaan. — "Puhalla nurin Ihmistensaari!" sanoo manaten Vanha Varis itsekseen tuulenpuuskalle, joka on jo kaukana. Sitten se veti vielä kerran syvän huokauksen, hengitti sen jälkeen rauhallisesti ja alkoi puhua ääneen:
"En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana palaja minä enää Ihmistensaarelle! Tehköön sen teistä ketä huvittaa elää sen kanssa ja sen läheisyydessä, — Tarkoitan ihmistä. — Se on kyllä hyvä olemassa sekin. Onhan hän monella tavalla hyödyllinenkin: Hän vetää nuottaa Välimeressä niinkuin Suomenlahdessakin ja tuo meille merestä milloin sardineja, milloin haileja. Mutta yhtä tuhma hän on niin etelässä kuin pohjoisessakin."
"Tuhma on ihminen perinpohjin", vastasi kuorossa koko varisjoukko ja räpytteli vihasta siipiään.
"Haluatteko ehkä kuulla, miten kävi kerrankin nuoruudessani minulle Talvettomassa Maassa", aloitti Vanha Varis kohottautuen vähän korkeammalle penkereelle ja alkaen kertoa nuoruudenmuistojaan.