Talvitöikseen leikkasi ja ompeli Aape jaalaansa purjeet, köytti köydet ja veisteli lokit.
Keväällä kokoontuivat nuoret vielä kerran Aapen jaalan ympärille, lykkäämään sitä mereen. Tahdottiin tietää mikä sen nimi on.
— No, lykätkäähän nyt ensin se mereen! oli Aape sanonut.
"Kovast! Kovast, kovast, kovast!" — huutojen kaikuessa alkoi jaala ensin nytkyä, sitten jytisten luisua tervatuita teloja myöten ja syöksyi lopulta pauhaten veteen, johon jäi kauniina kellumaan. Juuri sillä hetkellä huusi Aape, minkä kurkusta lähti: "Aalto sen nimi on!" jota seurasi hurja tyttöjen ja poikien kuoro:
"Eläköön Aalto! Eläköön Aalto!", niin ettei tahtonut loppuakaan tulla.
Samana päivänä ilmaantui jaalan peräpeiliin nimilauta, johon oli mitä sekavimmilla kirjaimilla kaiverrettu:
ALTO KALIOSARI
Nyt, kun Aape-vainajan tekemä laatikko ja siinä oleva kirjoitus kiertää Kalliosaarella talosta taloon, olisi sangen tarpeellista, että tuo nimilautakin olisi tallella. Silloinhan noita kirjoituksia ja niissä olevia kirjaimia voitaisiin verrata toisiinsa ja niin päästäisiin, ainakin siltä näyttää, perille tuosta laatikonpohjakirjoituksesta, mutta tämä ei ole nyt enää mahdollista, sillä "Alto Kaliosari" lepää Suomenlahden pohjasavessa sisältä ja ulkoa paksun, harmaan vihreän liman peittämänä. Aallot pauhaavat, tai tyyni meri välkkyy ja elossa olevat haahdet uivat noin sata metriä sen mastonhuippujen yläpuolella.
Vanhimman poikansa kanssa oli Aape lähtenyt keväällä purjehtimaan ja saanut tiiliä jaalansa ensi kuormaksi. Jaalaparka oli kuormattu niin syvään, että vain varpekansi oli vedenpinnan yläpuolella.
Arvostellessaan jaalansa kantokykyä oli Aape latonut sisään tiiliä arvellen aina välillä: "Pannaan vielä yhden olutpullon hinnan edestä." — Näin oli jo kerääntynyt toistakymmentä uutta ja uutta olutpulloa sen jälkeen kun Aapen poika ja kuormauksessa apuna olleet miehet olivat arvelleet, että jo riittää. Aape oli selittänyt, että "kyllä uusi puu kantaa, etenkin kun ei ole vene varsin pahasti raudalla rasitettu — hehehe."