Aape horjahti eteenpäin, kaapaisi selkäänsä kädellään ja sähähti:
— Saatanan akat!
Karuliina siitä yltyy huutamaan Aapelle:
— Vai sinä se oletkin päämestari! Mokomakin — hoikkakinttu — kyytöselkä — piikkinenä — kuin pyrstötön kurki ikään! Kyllä sinut opetan ihmisiä narraamaan! Katso itseäsi! (Viskaa isolla lastulla Aapea selkään.) Siinä on sinulle… Ja siinä… Kyllä näitä piisaa!
Aape kumartelee lastujen suhisten tullessa ja kyyristää päänsä aina hartiain ja olkapäittensä varjoon jatkaen veistämistään ja jutellen:
— Antaa tulla vaan… Se on miehen selkä… Monta kovaa kokenut miehen selkä… Antaa tulla vaan!… Tuohon näkyvät tippuvan kaikki nätisti yhteen kasaan… kokoon… Siitä on niitä hyvä korjata… Olenkin monta kertaa sanonut Eevalle: 'Kokoa lastut yhteen! Kokoa lastut yhteen!…' Ei se vätys ole vain viitsinyt… Tulipas joka kokoaa!… Selkäkin tulee samalla hierotuksi… Sitä ei olekaan koskaan hierottu… Mistä tämä köyhä mies hierojan… Tarvis olisi kyllä ollut… Ne ovat niin kalliita ne hierojat, mutta tulipas tyttö mantereelta, joka hieroo köyhäparan miehen selän… Alempaa myöskin… Voi voi kun tekee hyvää… Älä helkutissa sivu visko!… Visko sinäkin Eeva! (Lakkaa veistämästä.) Saatana! Jos et sinä heti paikalla ala viskoa, niin saat kirvestä!
Eeva nauroi kolkosti, viittasi kädellään ja huusi:
— Hullupäinen! Heitäntähullu! Kyllä minä tapasi tunnen! Mulkoile vain silmiäsi mitä mulkoilet!
Aape hyökkäsi alas telineeltään Eevaa kohti:
— Minä tapan teidät molemmat ja aloitan sinusta!