— Heitäntähullu! huusi Eeva väistäen. — Enkös minä sitä jo sanonut! Nauraa ja mulkoilee ja kiroilee samalla aikaa! Kyllä tunnen, mikä olet!
Karuliina järjesti pikaisesti nyyttinsä, löi Aapea nyrkillään korvalle ja huusi mennessään:
— Hyvästi!
Aape asettui työhönsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin jatkoi hän koko kesän, mutta minkä hän kantoi metsästä uusia hirsiä, olivat ne niin käyriä, että suoriksi veistäessä taittuivat.
Työ ei edistynyt.
Lastukasa vain kohosi kohoamistaan, mutta uusia hirsikertoja ei ilmaantunut salvokselle.
Seuraavana talvena poltettiin lastut ja sitten uudet hirretkin. Aape itse ne hakkasi haloiksi.
Niin! Seuraavana talvena!
Kuinka surkeaa!
Aape kävi hylkeenpyynnissä talvella, niinkuin muutkin. Nuoremmat miehet, ja Aapen ikäisetkin, muodostivat haapiokuntia ja läksivät pitkille retkille, vetäen erikoisella jalaksella, jonka nimi on rouki, varustettua pyyntihaapiota pitkin jäätä ison raakapurjeen auttaessa ja hyljekoirien kirmaillessa ympärillä. Sulan tultua vastaan lykättiin haapio mereen. Miehet ja koirat kävivät haapioon ja purjehtivat natisevin mastoin yli ja nousivat jälleen jäälle. Yöksi rakennettiin teltta yli haapion. Siellä nukkuivat miehet, ja koirat kokoontuivat yhteen hangelle toinen toisiaan lämmittäen nukkumaan. Näille retkille ei kukaan pyytänyt Aapea, eikä hän liioin mukaan pyrkinytkään.