UNILAIVA.
Kello oli noin kymmenen aamulla. Vävy Anttu nousi isoine merikaukoputkineen jo neljättä kertaa sinä aamuna aittansa päätyyn rakentamalleen katsomatelineelle. Jo lähes viikon oli ollut pelkkää tyyntä ja yhtä kauan oli näköpiirissä, virran kuljettamana, harhaillut eräs iso parkkilaiva. Pari kertaa oli se jo kiertänyt saaren. Kaksi viimeistä vuorokautta se on maannut kaukana kaakon alla. Sieltä se näyttää meren takaa kohoavalta linnalta tai luostarilta, jonka torneja ja muureja laskeva ja nouseva aurinko kultaa ja puolipäivä tekee kalkinvalkealta hohtavaksi.
Vävy-Anttu on huomaavinaan että tänään on laiva tunti tunnilta jälleen lähestynyt saarta. Nyt on se jo niin lähellä, että kaukoputkessa eroittaa siinä olevan vain vanhoja, paikattuja purjeita päällä. Näkee selvästi vanhalla, tummanharmaalla pohjalla vaaleita juovia, paikkoja. Etenkin kaikki raakapurjeet ovat kirjavia. Kuinka muuten oikeastaan voisi ollakaan keskikesällä, jolloin pidetään vanhoja purjeita, kun ei ole myrskyjä! Laiva itse on valkeaksi maalattu. Se lienee jo vanha, koska on notkahtanut, keula ja perä painuneet alaspäin ja laivan runko saanut päinvastaisen käyryyden, kuin mikä sille telakalla uutena annettiin.
Mutta tuo kaikki kuuluu sivuasioihin!
Mikäli laivasta alkoi eroittaa yksityiskohtia, sivuasioita, sitä polttavammaksi ja jännittävämmäksi kävi kysymys:
Mikä laiva se on?
Olivat jo muutamat muutkin kiinnittäneet huomionsa tuohon kummaan laivaan.
Vävy-Anttu laskeutui alas näkötornistaan, asetti kaukoputken telineelleen tuvan oven päälle ja alkoi, kädet housuntaskuissa ja mälli suussa kävellä alas rantaan. Siellä tapasi hän hyvät naapurinsa ja sukulaisensa Pekon Aapen ja Jyrin Tuomaan.
Tuomas parhaillaan tähyili myöskin laivaa. Hänellä oli kaukoputki mukanaan. Sitä hän nojasi ranta-aitan nurkkaan ja tutki tarkasti.
"No mitäs sä näet, Tuomas?" kysyi Anttu liittyen joukkoon.