"Näin tyhjä tai tyhjempi. Miten milloinkin. Ilmojen mukaan."
"Voi minä kurja kuitenkin, minkälaisen miehen kanssa yhteen jouduin!"
Alma alkoi itkeä.
Matti istui kiikkutuolissa ja tupakoi.
Keskustelusta ei tullut enää mitään. Vielä yritti Alma Matilta kysyä: "No sinä et siis mene ostamaan jauhoja?", mutta kun ei saanut vastausta, läksi vanhempiensa kotiin, jossa äidilleen itkien valitti onnettomuuttaan ja köyhyyttään.
Kotoaan sai Alma pitkin koko sen talven jauhoja, silakoita ja perunoita.
Niin kului talvi.
Tuli kevät. Alma varustautui kalastamaan. Hän pääsi verkkoineen osakkaaksi entisen kotitalonsa venekuntaan.
Matti varustautui purjehtimaan. Raappasi "Onnen Alkunsa", tervasi sen kolitervalla alta ja puutervalla päältä. Purjepuut myös raapattiin ja voideltiin hylkeenrasvalla. Kun satamassa oli vielä jää, vedettiin Matin, niinkuin muidenkin jaalat jäälle, odottamaan vapautumistaan. Se tulikin noin viikon perästä. Silloin nosti jaala toisensa perästä purjeensa ja kiiti keveänä ohi ajelehtivien jäätelien, kevätahavan puhaltaessa pingoittuneisiin purjeisiin, Viroa kohti.
Almalla ja Matilla oli erotessa ankara riita. Alma ei olisi tahtonut laskea Mattia menemään, vaan jäämään kotiin kalastamaan, tai sitten ottamaan, Alman mukaansa "Onnen Alkuun", ettei tarvitse palkata vierasta apua alukseen, joka ei tuota mitään. "En minä ole ennenkään akkaväen turvissa seilannut, enkä seilaa nytkään", oli Matti huutanut silloin vihasta punaisena.