"Seilasithan tuota koko talven akkaväen turvissa", oli Alma sanonut.
Enempää ei tarvittu. Viittaus arkaan kohtaan sai Matin sielussa asustavat pahat pohjamudat kuohuksiin. Humalassa hän oli lempeä kuin lammas, mutta kun hän suuttui selvänä, ei häntä voinut mielipuolesta eroittaa.
Alma oli varustanut Matille evästä pussiin kolme leipää ja pytyn silakoita. Sen sieppasi nyt Matti olaltaan, ollessaan jo kynnyksen luona, ulos menemäisillään, ja heitti Almaa kohti. Alma ennätti väistää. Pussi lensi hänen ohitseen ja sitten ikkunan läpi ulos. Lasit helisivät ja Alma kirkaisi kauhusta. Huutaen: "Kirotut olkoot leipäsi, en niitä tarvitse", paiskasi Matti oven kiinni, että seinät tärähtivät ja lähti hitaasti jaalalleen.
Alma jäi kotiin itkemään.
Kului loppuun kevätkalastusaika.
Venekunnalla, johon Alma kuului, oli koko hailinkutuajan harvinaisen hyvä saalis. Toivottiin, että jos silakalla tulee olemaan vähänkään hintaa, on Almalla ja hänen miehellään ensi talvi leivän puolesta turvattu.
Lähestyi juhannus, jolloin kevätsaalis viedään Viroon.
Alma oli niin usein, yksin ikävissään, ajatellut Mattia ja katunut katumasta päästyään Matille eronhetkellä lausumiaan sanoja.
Koko keväänä ei Matti poikennut kotona. Toisilta purjehtijoilta Alma sai kuulla missä Matti milloinkin liikkui, että hän ansaitsee hyvin, mutta juo kaiken.
Surun ja ikävän vallassa Alma syytti itseään. Hänen jokailtainen ja -aamuinen ajatuksensa oli, että jos hän vielä saa Matin takaisin kotiin, on hän hänelle niin hyvä, niin hyvä, ettei Matin enää koskaan tee mieli pois kotoa, vaan jää yhdessä kalastamaan, tai ottaa hänet mukaansa purjehtimaan.