"Onhan tässä! Ja mitä on sinusta tähteenä?"
"Terve mies, kunhan tässä ensin poetaan välillä! Anna minulle ruokaa. Minulla on nälkä."
"Menisit syömään sinne, mihinkä panit silakkarahat!"
Kului kesä surussa, itkussa ja puutteessa. Alma kävi verkoilla yöt, teki päivisin talon tavalliset askareet ja nukkui neljä, viisi tuntia merellä verkkohaapiossa — milloin ei ollut merikipeä. Matti loikoili viikon pari sängyssä, mutta kun se kävi pitkäveteiseksi ja ikäväksi, alkoi hän ottaa osaa rantakäräjiin — milloin ei satanut. Kun Alma lakkasi antamasta hänelle ruokaa, nosti hän rauhallisena purjeensa ja ankkurinsa ja alkoi taas risteillä Suomenlahtea satamasta satamaan ja kapakasta kapakkaan.
Tuli syksy ja sen mukana kalastuskauden toinen markkinamatka Viroon. Nyt oli vietävä syyssaalis sinne ja vaihdettava se maamiehille viljaan, perunoihin, lanttuihin, kaaleihin, lihaan ja voihin. Useimmat olivat jo keväthailinsa jättäneet Viron "sopralleen" syksyllä saatavia maantuotteita vastaan. Katkeruudella muisteli Alma omia keväthailejaan. Hän päätti, ettei nyt enää usko asiataan kenenkään muun hoidettavaksi, vaan menee itse. Mutta kenenkä kanssa?
Huolensa hän uskoi vanhalle sedälleen. Neuvottelun tuloksena oli päätös, että Alma ja setä lähtevät kahden, kumpikin omine saaliineen sedän avonaisella pienellä veneellä, johon hyvin sopii sekä vietävät silakat että tuotavat talvieväät molemmille.
"Näin me avuttomat sitten autamme toinen toistamme", oli setä sanonut.
Päätös pantiin toimeen viivyttelemättä. Vielä samana iltana, kauniin länsituulen kiidättämänä, purjehti Alma setänsä kanssa Lonttovaan.
Kun oli kysymyksessä vain kahden kaupat ja kun sedällä ei ollut, ainakaan nyt vanhana, tapanaan istua "kortsissa", jouduttiin parin päivän kuluttua paluumatkalle. Tuuli puhalteli etelästä, lakean Vironman yli vielä lakeammalle merelle.
Pari tuntia aikaisemmin lähti Lonttovan satamasta Suomea kohti purjehtimaan eräs virolainen vene.