Setä oli jo nuoruudessaan hankkinut itselleen erikoisen purjehtijamaineen ja säilyttänyt sen loukkaamattomana läpi elämänsä: Kukaan ei kyennyt pysyttelemään hänen edellään — hyvä kun pitemmällä matkalla säilyi näkyvissä edes jälessäkään. Tahallaan oli tällä kertaa setä viivytellyt lähtöään pari tuntia, antaakseen edelläpurjehtijalle perinpohjaisen löylytyksen.
Tuuli oli jo lähtiessä siksi ankara, että ainakin isonpurjeen reivaaminen olisi ollut tarpeellista. Sedän kilpailuinto oli kihahtanut yli reunojensa, kun eräs virolainen kehaisi edellisen lähtiessä: "Siinäpä lähtee vironmies, jota ei suomalainenkaan voita!" Setä oli jo silloin lähtövalmis, mutta kultuaan mokomankin kehaisun oli hän sanonut: "Minä annan sen miehen pari tuntia paeta jaloistani, ettei häpeä tapahdu tässä kaiken kansan silmäin alla, vaan selvällä meren selällä!" Sitten hän rauhassa nousi virolaisen sopransa kanssa lähimpään kortsiin lähtöryypyille.
Lähtiessään rannasta ja vetäessään koudit kiinni, oli setä hoputellut venettään: "Ravaapas nyt tervalaita — nyt on kunnia kyseessä!"
Alma pyysi, että pienennettäisiin purjeita, otettaisiin edes yksi reivi isoonpurjeeseen, johon setä vastasi:
"Oo huoletta! Anna kaataa vain! — Eikös jo vilkukin tuolla laineiden välillä virolaisen purje."
Silloin oltiin jo keskellä merta ja sen kuohuja. Tuuli oli muuttunut rajuksi myrskyksi. Virolainen näytti olevan enää noin kolme kilometriä edellä. Nyt se hommaili jotain veneessään ja kulki entistä hiljemmin.
"Katso nyt, setä! Virolainenkin riisuu isonpurjeen kokonaan pois", sanoi hätäisesti Alma.
"Älä hätäile. Älä hätäile. Hyvä tästä tulee, kunhan ennättää. Virolainen jo pelkää. Se näkee jo meidät. Sillä oli purjeet pohjareivissä. Nyt se avaa reivit auki Ja nostaa purjeen täytenä jälleen, päästäkseen pakoon. Kohta me näytetään sille köydenpäätä", selitteli setä, jonka huomio oli kiintynyt vain yhteen pisteeseen, virolaisen veneeseen, sen sijaan, että hän olisi sen kiinnittänyt tuhansiin pisteisiin, kaikkiin noihin rajuihin ukkosen jyrinällä kaatuviin jättiläislaineisiin, joita väistävät kannellisetkin alukset.
Laineiden välisissä, liikehtivien mäkien rajoittamissa laaksoissa, on näkyala pieni ja purjeet lyövät tyhjää. Kun noustaan mäelle, avartuu näkyala yli meren ja tuuli puhaltaa ankarasti purjeisiin. Kallistuen ja vavisten ja uutta vauhtia saaden syöksyy vene alamäkeä seuraavaan laaksoon, mutta sitä ennen on peränpitäjän tehtävä pikainen silmäys edessä, tuulen päällä olevaan seutuun, voidakseen ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin kaatuvien laineiden suhteen, jouduttaakseen venettään niiden ohi alapuolitse tai ohjatakseen veneensä niiden yläpuolelle, tai ellei mitään muuta enää ennätä, ottaakseen ryöpyn vastaan päin tuulta, keuloittain, jolloinka saadaan veneeseen kylläkin vettä, mutta selvitään pumppuamisella. Tähän kaikkeen ei sedällä nyt ollut aikaa. Oli voitettava virolainen niin perinpohjin kuin suinkin. Se oli enää tuskin neljän sadan metrin päässä. Ennätti selvästi nähdä, että sillä oli isopurje kokonaan alhaalla. Sitten tuli hurja vihuri. Vantit vihelsivät. Vene alkoi kiitää satakunta metriä pitkää liikkuvaa alamäkeä, ikäänkuin repien vettä keulallaan valkeiksi valtaviksi savupilviksi kahden puolen venettä. Vasemmalla kuului hirvittävä jyrinä ja kumina. Iso kaatuva laine siellä nosti harjaansa ilkkuen vaikeitten hiustensa alta vihreillä silmillään pienelle sedän veneelle. Vene kallistui niin, että oli mahdoton istua tukematta itseään jaloillaan alapartaaseen. Perunasäkit vierivät paikoiltaan. Vesi syöksyi alapuolelta yli partaan ja iso laine kaatui yläpuolelta, yli koko veneen. Vene ei kuitenkaan kaatunut. Se peittyi suunnattomien vesimäärien alle silmänräpäyksessä siinä asennossa, missä se purjehti ja kulki aaltojen alla äsken saamastaan vauhdista vielä parisataa metriä eteenpäin, pudoten vinosti aina pohjasaveen asti, jossa vasta tupertui kyljelleen.
Kun Matti muutama viikko myöhemmin saapui kotisaarelleen ja sai tietää tapahtumasta, joka hänelle tarpeettoman varovaisesti ilmoitettiin, jäi hän tuntikausiksi istumaan jaalansa kajuuttaan.