Sinne hän jäikin asumaan. Usein iltaisin, myöhään yöllä, tai varhain aamulla, kun souti hänen jaalansa ohi, paistoi sieltä tuli ja kuului ääntä, kovaa, saarnaavaa puhetta. Matti siellä saarnasi kaiken katoovaisuudesta, tai luki raamattua. Hänen musta jaalansa muuttui kummituslaivaksi, jota kukaan; ei uskaltanut lähestyä pimeällä.
Talvi oli tulossa, jonka vuoksi yksi ja toinen jaala, jahti tai kaani vedettiin maalle talviteloilleen. Matin jaala jäi viimeiseksi ja yksin ankkuriinsa kiinnitettynä satamaan. Kukaan ei uskaltanut mennä tarjoamaan Matille apuaan ja kehoittamaan häntäkin veneineen maihin. Kylän täytti kamala tunnelma. Tuskin maallakaan kukaan uskalsi liikkua pimeän tultua, etenkin kuutamoöinä, jolloinka tuo kummitus näkyi. Helpotuksesta huokasi kylä aamuin, kun Matin jaalan kajuutan torvesta alkoi nousta savu. Jumalan kiitos! Kummitusjaala ei ole vielä muuttunut ruumisarkuksi!
Oli leuto aamu joulukuun alussa. Puhalsi lounatmyrsky, niin ankara, että isoja kattohuovan palasia lenteli silloin tällöin ilmassa. Niin oli puhaltanut jo koko yön. Satama oli tyhjä. Humaus kävi läpi kylän. Kyseltiin, saamatta vastausta, mitä on tapahtunut. Onko myrsky reväissyt "Onnen Alun" irti ankkuristaan ja vienyt sen mukanaan ja mihin on sen täytynyt ajettua ja onko se päässyt missään hätäsatamaan vai onko tapahtunut jotain pahempaa?
Jo iltayöstä, kun viimeinen tuli sammui kylässä, oli Matti alkanut kelata ankkuriaan ylös. Hänellä oli mielessään kumma matka.
Hän oli yrittänyt nukkua. Silloin — se oli tapahtunut jo monena yönä — oli joku hänelle sanonut: "Nosta ankkurisi ja purjeesi, Matti, ja purjehdi omalle maalle."
Mattia vaivasi tämä uni. Hän ei voinut enää siirtää sen toteuttamista.
Hän pukeutui kiireesti öljyvaatteisiinsa, sillä ulkona satoi vettä ja lumiräntää. Sitten ylös ja keulapurje, vokka, auki ja sitten istui hän perälle, kajuutan kannelle, otti helmarista kiinni ja ohjasi ulos merelle.
Kun purjetta oli vain keulassa, kulki jaala myötäistä perää pitämättäkin ja kun suunta ei tarvinnut olla tarkka, jätti Matti parin tunnin kuluttua peränpidon ja antoi "Onnen Alun" kerrankin kiitää vapaasti. Itse hän ryhtyi loppuvalmistuksiin.
Ensinkin: Jokainen irtain esine, joka jää kellumaan veden päälle, voisi viekoitella häntä viime hetkellä pelastusyrityksiin. Ne ovat hävitettävät siis jo ajoissa. Hän alkoi heitellä mereen jaalasta kaikenlaisia epäilystii herättäviä esineitä: vesitynnyrin, airot, jollan, lankun, ruoman kansiluukut, ankkurikelan paakit ja puisen silakka-astian. Sitten haki hän kajuutasta lyhdyn ja kirveen ja hyppäsi ruomaan, hakatakseen "Onnen Alun" kupeeseen, vesirajan alapuolelle reiän. Hän oli lyönyt jo pari kertaa, kun "henki" sanoi hänelle:
"Vielä on sinulla, Matti-kulta, aluksessasi eräs, joka jää veden päälle ja johon sinä ehkä voit turvautua odotellen, että joku ohikulkija sinut pelastaisi."