"'Niin. Kotiin tästä lähden minäkin, kun ensin saan maalle tuon ison tammilankun, mikä kelluu tuolla kauempana. (Siellä todellakin kellui iso jykevä tammilankku, nyt sen näin itsekin, kun siitä puhuin!) Kun sen saan maalle, sitten voin mennä kotiin ja nukkua yöni rauhassa. Sitä minä himoitsen ja kun sen saan, lähden ja jätän tämän muun roskan teille.'
"'Sitä saat odottaa, sehän on vielä kaukana!' hörähti Esa.
"'Enpä niinkään kauan! Vetelen tässä tätä likempää tavaraa tähän rantaan päälletysten. Uutta tulee aina likemmäksi ja viimein on tuon tammilankunkin vuoro. Käykääs miehet joutessanne auttamaan, niin päästään yhdessä kotiin!'
"Se naula veti! Esakin nyt näki, etten mitään koiranhautaa peitä! Asiahan oli kaikkien silmissä selvä. He näkivät tammilankun muutaman sylen päässä ja tiesivät, ettei minun kauan tarvitse jatkaa nykyistä menetelmääni, kun yletän tammilankkuuni ja juttu on lopussa. Kun muita tammilankku ja tai muuta arvokkaampaa ei näkynyt ja kun ikivanhan kirjoittamattoman rantaoikeuden mukaan minä lankun löytäjänä olen sen omistaja ja kun mokoman vuoksi ei kannata keinotella ja vielä vähemmin tapella, tai vakoilla ja varastaa se, laputtivat miehet tiehensä sen enempää urkkimatta toimiani. Mutta sinä iltana minä poikani kanssa korjasin maalle sekä lankun että laatikot, jotka kätkettiin taitavasti läheiseen metsään. Myöhemmin samana syksynä eräänä tyynenä, pimeänä ja sumuisena yönä hain laatikot kotiin.
"Huhuiltiin sinä syksynä ja vielä sen perästäkin monen moisista satumaisista löydöistä, mutta tosiasiaksi lienee jäänyt, että minun saaliini sittenkin taisi olla suurin — ainakin se oli vähimmin omalletunnolle käypää kaikista 'Admiralin' laivarikosta saaduista löydöistä. Haukkavuoren Ukolle vietiin sinä syksynä toinenkin siankinttu ja lampaankäpälä uhriksi ja hyvitykseksi. Siitä olen kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen johtopäätöksen, että monen tuntoa vaivasi raskaat syytökset."
Laivuri vaikeni. Lasit olivat jo aikoja sitten tyhjenneet ja jäähtyneet. Kuului vain lampun hiljainen sirinä, seinäkellon harva naksahtelu ja myrskyn aaltoileva mylviminen ulkona, märän lumen ja veden läiske ikkunoihin, räystäsveden rapina seiniin tai vuoroin lotina maahan, miten tuuli milloinkin salli sen ohjata kulkunsa, ja tuulen humina ja pauhu seinissä ja pihan vaahteroissa, saarnissa ja pensaissa.
Laivuri lopetti jälleen äänettömyyden. Avaten takanaan olevan lääke- ja juomatavarakaappinsa ovet auki, hän osoitti sen ylintä lautaa ja lausui lopuksi:
"Siinä on 'Admiralin' hautausmaa. Niin olen tuota ylintä lautaa tottunut nimittämään. Olen siihen järjestänyt suoriin riveihin neljäkuudetta hajuvesipulloa. Niin monta vainaata tuli yhteensä 'Admiralin' yönä — etupäässä hienoa väkeä, rouvia, neitejä ja herroja, suurin osa metsissä, yksi jollan lasti vain itse laivarikkopaikalla. Nuo pullot minusta muistuttavat niin paljon hiottuja hautakiviä. Asetin tuonne yhden kunkin muistoksi. Olen lukevinani pullojen etusivulta, näin kauempaa katsoen, niiden kunkin nimen. Minä olen vain lukevinani, sillä kaikkihan ne neljäkuudetta olivat nimettömiä."