"Alkoi siihen pysähtyä muitakin, penkoen kekseillään niinkuin minä ja Esakin.
"'Mitä hittoa siinä oikein on kun te siinä niin miehissä kärttäätte, kuin ketut koskeloita', kysyi eräskin vasta tullut.
"'Sitähän minä tässä juuri sanoin', alkoi taas Esa, 'että tyhjää alkaa olla tämä rannan ajo. Minäkin olen tänään kävellyt melkein päästä päähän koko laivarikkorannan, löytämättä mitään. En edes nähnyt, että kukaan olisi enää mitään löytänyt. Tyhjä on jo ranta. Pelkkää puunroinaa vain! — Toisenlainen onni kuuluu olevan niillä, jotka ovat käyneet metsiä. Sinne on moni ylhäinen herra ja rouva eksynyt ja tupertunut, Kreivejä ja ruhtinaallisia mitä lienevät, koska kuuluu melkein jokaisella olevan kovasti rahaa taskuissaan, kultakelloja, jalokivisormuksia ja muita aarteita. Onnen poikia ne ovat, jotka ovat älynneet tänään metsiä kulkea! Rikkaampia totta vie ovat ne, kuin me tuhmat rannan raukujat! Metsään tästä taitaa olla viisainta painua jokaisen nyt jo. — Huomisaamusta alan käydä metsiä ja jätän rannat Aina näitä polttopuita saa, mutta kultaa ja jalokiviä harvoin.'
"'Tuuli voi kääntyä ja vie nämä puutkin muille markkinoille', sanoi joku.
"'Vieköön! Aina niitä tulee puulaivoja, mutta rahalaivoja ei edes kerran miespolvessa!' sanoi Esa tiukasti.
"Luulin, että Esa vain viekoittelee meitä toisia pois rannasta, mutta perästäpäin kuulin, että metsänkävijät todellakin olivat sinä päivänä hyötyneet enemmän kuin rannankävijät. Matkustajat olivat ylimalkaan olleet rikasta väkeä ja löydettiin metsistä niiden ruumiita jo sinä päivänä monia. — Näytti sentään Esalla olleen totinen aikomus viekoitella meidät pois tästä rannasta, ottaakseen yksin selvän, mitä siinä kohdalla on — tai saadakseen ainakin muut, perästäpäin tulleet, pois saaliin jaolta ja tapellakseen minun kanssani epäiltävästä apajasta. Esa oli niihin aikoihin vahvempi minua ja jos olisi kahden jääty, en mene takaamaan, mitenkä olisi käynyt.
"'Jaaha jaa', huokasi Esa. 'Tyhjää on ranta, niinkuin jo sanoin ja tyhjää tämä onkiminen. Ilta alkaa hämärtyä. Kotiin tästä pitää lähteä ennen pimeää, ettei joudu huomenna metsästettäväksi', tuumi Esa lipevin kielin ja nauraa röhähtäen muka lausumalleen sukkeluudelle, puhuessaan metsästyksestä'.
"Esa lopetti todellakin onkimisensa, pani tupakan ja viekkailla silmillään seurasi sanojensa vaikutusta, etenkin minuun.
"Meri velloi rannanajoa suurissa, voimakkaissa ummikkaissa. Joskus tuli vielä korkea aalto, joka rytinällä kaatui, nosti välkkyvälle harjalleen tuhannet isommat ja pienemmät puut ja muut esineet, heitti itse aikamoisen kuperkeikan laueten iltaruskon viimeisessä punaisessa valossa vihertäväksi vaahdoksi ja vieritellen ja kolistellen puita rantakiviin ja heitellen osan niistä kuivalle. Pelolla seurasin tällaisia tapauksia, sillä olisihan millä hetkellä hyvänsä tuollainen merikarju voinut pilanpälten velloa nurin narin minunkin kätköni tässä kaikkien nähden. Eihän muuta olisi tarvittu kuin että kasakin jostain laatikosta olisi vilahtanut puurojun joukosta, kun asia olisi tullut ilmi — siten se minullekin tuli ilmi muutama tunti aikaisemmin — ja tasanjako tai tappelu tai molemmat, olisi paikalla alkanut. Sallimus ohjasi kuitenkin, ainakin tähän asti, kaatuvat loppulaineet joko pohjois- tai eteläpuolelle minun apajaani. Ajan pitkään ei tuollaiseen salliman sattumaan voinut luottaa. Mietin, millä ihmeen pelillä saisin nuo kutsumattomat vieraat matkoihinsa, ennenkuin pahempaa ennätti tapahtua.
"Mitään keinoa eivät aivoni kyenneet keksimään. Pelastus tuli kuitenkin aivan odottamattomalta taholta, nimittäin Esan itsensä lausumasta kotiinlähtöesityksestä. Siihen lausuin minäkin, silloin vielä huomaamatta sanojeni arvaamatonta vaikutusta ja ainakaan edeltäpäin itse tajuamatta, että lausuilin jotain asiani hyväksi ja vieläpä aivan ratkaisevan sanan. Niin se käy. Tiukassa paikassa ikäänkuin joku toinen, meitä ylempi, ottaa hetkiseksi kielemme ja mielemme haltuunsa ja puhuu puolestamme meidän omalla suullamme, että senkun kuuntele päältä itsekin vain! On minulle niin käynyt muulloinkin. Sitä tietä minä sillonkin vastasin Esan puheeseen: