"Olin sinä iltana tavallista paremmalla parsimistuulella, ja aika kului ahkerassa työssä huomaamattani aina kello yhteentoista illalla. Silloin äkkiä muistin, että olin päättänyt käväistä kalliolla. Vedin saappaat jalkaani, puin turkin päälleni ja paksun huivin kaulaani, painoin karvalakin korvilleni ja yritin matkalle. Pääsin eteisen ulko-ovelle. Tuuli riuhtaisi sen käsistäni ja löi sen ryskyen vasten seinää. Samalla syöksyi oven täyteiseltä sisään lunta ja vettä. Ilma oli kylmä ja raaka. Puhumattakaan kasvoistani, jotka kastuivat heti, ja silmistäni, joita en voinut edes raoittaa, tunkeutui lumiräntää kaulaani ja hihojeni sisään ranteista ja se tuntui sangen ilkeältä. Lyhty sammui heti, kun olin ovea raoittanut. Suurella ponnistuksella sain ulko-oven jälleen kiinni. 'En, se soikoon minä aja koiraanikaan tuollaiseen ilmaan!' höpisin minä itselleni, päästyäni takaisin eteiseen jossa pudistelin lunta pois vaatteistani ja lakistani. Kävin maata ja nukuin lämpimässä, pehmeässä ja turvallisessa vuoteessani yöni, minä, niinkuin jokikinen sinä yönä tällä saarella — paitsi 'Admiralin' matkustajat ja miehistö.
"Puhuttelin seuraavana päivänä 'Admiralin' päämiestä. Hän kertoi, että kovan myötävirran ja myötälaineen vuoksi ja kun koneet kävivät vain puolella ja laivaa kuljetti eteenpäin myrsky voimalla ja nopeudella, jota ei voitu laskea, tuli saari vastaan lähes tunnin liian aikaiseen. Loistot eivät näkyneet, eivätkä sumukellot kuuluneet. — 'Vähää ennen maahantörmäystä olin vahvistanut keulavahtia lähettämällä sinne ensimäisen perämieheni', kertoi päämies. Laine oli äkkiä muuttunut kummalliseksi. Keulavahti oli huomaavinaan, että osa lainetta käy vastaan ja epäili maan olevan lähellä, mutta kun ei mitään näkynyt, annettiin laivan kulkea entistä vauhtia. Heti tärähtikin laivan keula kauhealla ryskeellä kallioon. Perä painui alemmaksi ja meri kävi sen yli. Koneet pysähtyivät. Keula luisui jälleen irti kalliosta ja laiva kääntyi syrjiin kalliota vasten. Alkoi kuulua rysähdyksiä ja jymähdyksiä, kun laiva, laineen pohjaan painuessaan; koko pituudellaan iski pohjakalliooni ja kallistui vuoroin maalle ja vuoroin merelle päin. Matkustajat menettivät malttinsa. Kuului huutoa, itkua ja parkumista ja vaatimista, että veneet laitettaisiin vesille. Kielloista huolimatta ottivat muutamat herrasmiehet valtaansa erään pienemmän jollan, panivat sen vesille ja ennättivät siihen itsekin hypätä. Sen nieli kalliolta alaspäin vyöryvä laine ja painoi laivan kupeen alle. Laineen mukana oli laiva kallistunut juuri silloin ulospäin, kun jolla miehistöineen imeytyi sen alle. Samassa syöksyi pauhinalla uusi jättiläislaine koko voimallaan ylös kalliolle ja kuohui yli laivan, jonka se painoi jälleen kallistumaan maalle päin. Jolla väkineen rutistui kallion ja laivan pohjan väliin. — Kuri oli palannut laivalle heti. Kaikki tottelivat sittemmin laivan päämiestä. Rauhallisina kaatoivat merimiehet laivan kolme mastoa maalle lyömällä vantit poikki meren puolelta. Niistä syntyi silta, tosin epävarma ja heiluva ja täynnä köysiä. Niitä myöten kuitenkin pelastuivat maalle, ensin matkustajat, sekä naiset että miehet, sitten laivan miehistö ja viimeisenä laivan päämies. Kaikki tämä tapahtui parinkymmenen minuutin kuluessa. Laivan päämiehen päästyä maalle irtautuivat mastot kalliosta. Laiva oli joka heilahduksella luisunut ulospäin liukkaalla ja viettävällä kalliopohjalla. Nyt huuhtoi jo joka laine sen yli. Se oli vanha, puusta alkuaan purjelaivaksi rakennettu ja sittemmin höyrylaivaksi muutettu niin sanottu pakettilaiva. Sen runko ei kestänyt kauan meren runtelua. Heti ensimäisten tärähdysten jälkeen nousi pinnalle sen irtoköli ja sittemmin peräsin. Laivan kannen ollessa vielä veden pinnan yläpuolella alkoi maalle tulla osia kajuutoista ja matkustajahyteistä. Sittemmin osia kannesta ja laidoista. Veden päällä pysyvä osa lastia, paperia, erilaisia silkki-, villa- ja puuvillakangaspakkoja, laatikoita, joissa oli hajuvesi- ja konjakkipulloja viinitynnyreitä, korppulaatikoita ja muuta ruokatavaraa, purkautui ulos hajoavasta laivan kelluen suunnattoman pirstalemäärän seassa. Osa arvokasta lastia tuhoutui murskautuessaan isompien laivankappaleiden, kölin, mastojen kuve- ja kansiosien törmäillessä toistensa tai rantakallion kanssa. Itse puukappaleetkin pirstoutuivat yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Ennen aamua peitti merta saaren länsirannalla kuuden kilometrin pituinen ja neljänneskilometrin levyinen aaltojen mukana taipuileva paksu peite, joki oli muodostunut laivan ja sen lastin pirstaleista.
"Laiva törmäsi maalle kello yksitoista illalla. Pelastuneet pysytteleivät yhdessä suuressa ryhmässä ensin siinä rantakalliolla ja sittemmin metsässä, rantakallion suojaamassa laaksossa. Yön kuluessa olivat jotkut kuulevinaan koiran haukuntaa kylästä ja läksivät isommissa ja pienemmissä ryhmissä, laivan päämiehen ankarista kielloista huolimatta ('Nyt ei olla enää laivassa!' sanottiin) pyrkimään läpi synkkien metsien kompastellen ja ryömien louhikoissa toisinaan seuraten kapeaa polkua. Suurin osa näistä eksyi vuoristoon ja soihin, joista löydettiin, nälkään ja viluun kuolleina, toiset jo seuraavana päivänä, toiset vasta viikon parin perästä, mutta jotkut vasta seuraavana kesänä. Muutamat hävisivät kokonaan. Jotkut osuivat jompaan kumpaan kylään ja saivat miehiä oppaiksi mukaansa laivarikkopaikalle. Suurin osa oli pysytteleinyt koossa, ja he tulivat opastetuiksi kylään, jossa saivat hoitoa ja pelastuivat.
"Aamulla oli ilma jälleen kirkas ja tuuli alkoi hiljentyä pysyen yhä lännessä ja pitäen laivanhylystä purkautuvaa tavaraa maan sivussa. Koko seuraavan päivän ja niin kauan kuin tuuli pysyi lännessä, siis lähes viikon, me saarelaiset, kaikki miehet ja melkein kaikki naiset ja lapsetkin ongimme tavaraa maalle. Suuret pinot sinne kerääntyi polttopuuta: honkaa, tammea, tiikkiä ja mahonkia ja monet kätköt arvokkaampaa tavaraa läheisiin metsiin ja soihin. Jonkun kerrotaan löytäneen laivan rahakirstun rikki ruhjoutuneena ja tyhjänä. Joku oli löytänyt laivan arvopostisäkin, joka oli laivan päämiehen kajuutan seinän ja siihen kiinnitetyn ison kaapin kanssa ajautunut maihin ja jossa oli ollut muun muassa suunnaton määrä kultarahaa. Löytäjä oli kätkenyt sen erääseen luolaan, kunnes olisi saanut omia miehiä avukseen viedäkseen sen pois. Toiset kuitenkin varastivat säkin melkein heti. Näin oli säkki muuttanut paikkaansa ja omistajaansa kymmenkunta kertaa jo ensimäisenä päivänä ja vielä jonkun herran sitä seuraavasta iltayöstä. Kenelle se lopulta jäi on ikuinen salaisuus. Epäillään, että muutamat sittemmin rikkaiksi muuttuneet suvut olisivat tämän postisäkin perillisiä. — Kukapa häntä tietää.
"Useimmat miehet nyhtivät kekseillä maihin puutavaraa. Naiset ja lapset kantoivat sitä pinoihin ylemmä maalle. Näin työskenneltiin lahtien varsilla olevilla kivikko- ja somerikkorannoilla, sillä niemissä ja jyrkkien kallioiden kohdilla oli mahdoton mitään tehdä joutumatta itse vaaraan liuota mereen. Minä työskentelin vaimoni ja poikani kanssa laivanhylkyä lähinnä etelänpuolella olevassa lahdessa. Vetelin maalle kaikenlaista isompaa ja pienempää, polttopuiksi kelpaavaa puutavaraa. Välistä tuli joku arvokkaampikin esine. Lopuksi sukelsi esiin seitsemäntoista isompaa ja pienempää puulaatikkoa! Perästä päin selvisi, että niissä oli toisissa hajuvesipulloja, sisältäen oikeaa alkuperäistä 'Kölnin vettä', toisissa pieniä konjakkipulloja, tuonlaisia kuin tämä tässä pöydällä ja parissa laatikossa oli silkkitavaraa.
"Siitä kulki vähän väliä ihmisiä ohi. En voinut siis päivän valossa ottaa niitä maalle! Mihin ne olisin korjannut! Aina joku olisi nähnyt ja vakoillut hommiani ja pimeän tultua varastanut saaliini! Lähetin siis vaimoni ja poikani kotiin — alkoi jo iltakin tulla — ja käskin pojan heti pimeän tultua takaisin ja tuomaan mukanaan lapion ja lyhdyn. Lyhtyä ei kuitenkaan ollut lupa sytyttää ennenkuin vasta minun käskystäni ja harkinnastani. Varovainen täytyi olla. Itse jäin siihen paikkaan työhön. Vetelin jälleen kaikenlaista puun rojua laatikkojen päälle ja olin jotain etsivinäni. Silloin tällöin otin jonkun tammen, tiikin tai mahongin kappaleen maalle. Honka ei ollut enää minulle muka kelpaavinaan.
"Päivän pitkin oli yhtä ja toista löydetty, mutta huhut vielä suuremmista löydöistä levisivät miehestä mieheen. Se herätti yleistä levottomuutta. Kukaan ei enää illemmalla pysynyt asemillaan polttopuita korjaamassa, vaan alkoi harhailla pitkin rantaa, penkoen keksillään sieltä ja täältä merenajoa.
"Pysähtyi siihen minunkin läheisyyteeni yksi ja toinen, epäilyllä katsellen hommiani. Tuli siihen lopulta tämä naapurin Esakin ja uteli, olenko löytänyt jotain erikoisempaa. Viittasin pinoihini ylempänä somerikolla ja niiden päällä oleviin lokeihin ja nuoravyyhteihin ja maalle vedettyyn melkein ehjään laivaveneeseen mastoineen ja purjeineen ja sanoin, eikö hänen mielestään muka se jo yhden osalle riitä. Esa ei sanonut tarkoittavansa sellaista jokamiehen tavaraa, vaan parempaa. Kertoi jonkun siellä pohjoisempana löytäneen laatikon, joka sisälsi konjakkipulloja.
"'Se on jotain se!' kehui Esa. Sitten hän kertoi yhä kummemmista löydöistä.
"'Nyt se taitaa olla jo hyvin tyhjää tämä rannan käynti', lisäsi Esa ja ryhtyi, yhä epäillen hommiani, penkomaan keksillään vuoroin minun pohjois- ja vuoroin eteläpuolellani.