Kun lisäksi sadekin pian lakkasi, riisuivat miehet öljyvaatteet päältään. Sateen jälkeen laveni näköala ja se oli sekä hyvä että paha. Hyvä sikäli, että itse näki kauemmas, paha sikäli, että voi tulla nähdyksi, joka ei ollut suotavaa, kun lastina oli Riiassa lastattua viinaa.
II.
Kolmen ja puolen tunnin purjehduksen perästä tuli Kolmkivi näkyviin. Sovittu merkkisavu nousi sen kaljulta laelta. Riston ja hänen toveriensa yhtiökumppanin piti vahtia Loviisan maissa ja näyttää savua päivällä ja avonaista soihtua yöllä Kolmkivestä, jos väylä on Vaherpäähän vapaa tullimiehistä. Perästä päin selveni, että tällä kertaa näytti Kolmkivessä merkkisavua — tullimies. Ne koirat — kuka kunniallinen merenkulkija heitä paremmin nimittäisi! — olivat varastaneet tunnussanan ja panivat Kolmkiveen miehensä vahtiin, pitämään siinä tulta yöt ja päivät.
"Selvä on reisu!" sanoi Risto, kun savu tuli näkyviin. Hetken perästä hän jatkoi: "Kuulkaa nyt miehet, mitä sanon."
"No!"
"Jos tässä niin hullusti kävisi, josta Jumala meitä varjelkoon, että satuttaisiin kuitenkin joutumaan tullikoirien kynsiin, niin kumpi teistä ottaa mennäkseen linnaan! Kyllä minä maksan."
Syntyi pitkä vaitiolo.
"Sinä Aukuhan se olit viimekerralla. Paljonko tahdot, jos nyt taas menet?"
"Kyllä se viisisataa oli liian vähän. Eikö sovittaisi kuukauspalkalla? Kaksi sataa kuussa…"
"Se on liian paljon. Ota sataviisikymmentä!"