"No — pitääkö sekin sanoa oikeudelle?"
"Sanottava se on. Mitä te sanoitte näille tullimiehille, kun ne kysyivät, mihin teillä on matka?"
"Sanottiin, että mennään Vaherpäähän tuulen pitoon. Oltiin silloin Jussaaren itäsivulla."
"No, se oli hyvin sanottu. Te olitte menossa Vaherpäähän tuulenpitoon, hätäsatamaan. — Koiranenkelikö sinulle toi noin hyvän sanan suuhusi?"
"Tämä mukalaivuri Aukuhan sen sanoi."
"Se on hyvä sana! Se on kuin patenttiankkuri! Siitä pitäkää kiinni! Siinä on pelastus teille ja lastillenne! Sanokaa vain, että olisitte tulleet Vaherpäähän tuulen pitoon. Sanokaa, että teillä on pirtulasti Riiasta Narvaan, mutta kun merellä nousi kova myrsky, täytyi teidän Herran ilman tieltä etsiä hätäsatamaa Suomen puolelta, jatkaaksenne sitte matkaanne Narvaan, heti kun ilma asettuu ja tuuli tulee suotuisaksi. — — — Ai sapperment! Tästä tuleekin kaunis juttu — ja minä — tuota noin — minä tulen ajamaan sen teidän puolestanne ilmaiseksi — ihan pespennitä. — Ei niitä ole joka päivä tällaisia juttuja! Näitä ajaa kerran eläessään nautinnokseen — humalakseen! — Pojat! Vielä minä maksan satasen teille, jos laskette minut puhumaan puolestanne huomenna!"
"No no, kyllähän siitä sovitaan. Maksan minä sata ja kaksikin — tuohon käteen ja tule mies mokoma huomenna meitä auttamaan!"
Lyötiin kättä kaupan vahvistamiseksi. Vilkaistiin kajuutan luukun raosta, onko tullimies kuinka lähellä, ja huomattua, että hän juttelee sillalla seisoskelevien kanssa, lykättiin luukku ääneti kiinni, otettiin esille rommipullo ja nautittiin luonnon antimista — "ihmisneron jalostajassa muodossa" — niinkuin Andersson — hm — herra asianajaja Andersson liikutettuna lausui, kiitellessään rommin mainioita ominaisuuksia.
III.
Maistraatin tornissa löi kello kaksitoista, kun raastuvanoikeuden vanha, kaljupäinen vahtimestari avasi istuntosalin ovet auki ja sanoi, että "asianosaiset tehkööt hyvin ja käykööt sisään" — tai jotain sinnepäin.