Virta kuljetti kuusi syltä syvällä uivia verkkoja, joista viimeksi laskettu oli pitkällä köydellä kiinnitetty haapion perälle. Haapio seurasi vasten tahtoaan ja vasten ummikkaiden ja tuulen tahtoa perä edeltä länteen päin hitaasti, kilometri kilometriltä, sikäli kuin yön tunnit kuluivat.
Pelto-Kallun haapio oli pohjoisimpana. Kallu itse valvoi, pitäen vahtia.
Pelto-Kalluksi nimittivät naapurit häntä siksi, että hänellä oli tapana muokata koko pihansa perunamaaksi. Muut, tavalliset ihmiset, tyytyivät vähempään. Toiset sanoivat, että nimi oli peritty. — Pelto-Kallun isää jo muka nimitettiin Pelto-Simpkaksi. Oli miten oli. — Pappi huusi häntä nimellä Kalle Simonpoika Peltola.
Pyynti- ja saalistamisintonsa, kateutensa, riidanhaluisuutensa ja petollisuutensa vuoksi vihasi Pelto-Kallua koko saarikunta. Sananpartena oli lisäksi, että "jos mikä säilyy varkailta, ei se säily Pelto-Kallulta".
Pelto-Kallun suvun jäsenillä oli nimittäin erittäin hämärä käsitys omistusoikeudesta.
Pelto-Kallu silmäili merta ja nähtyään, että laivojen tulia ei näy ja toisten verkkohaapioiden tulet ovat kaikki kohtuullisen matkan päässä, hän istui alas haapionsa pohjalle. Hänellä oli vilu. Lämmetäkseen hän keitti ja joi teetä. Sitten häntä alkoi armottomasti nukuttaa ja kun tuuli heikkeni heikkenemistään ja kaikki näytti olevan ympäristössä niinkuin olla pitääkin, oikaisi hän hetkeksi, ainoastaan pariksi minuutiksi itsensä pitkäkseen painolastikivien päälle.
Hän nukkui kokonaan.
Kun hän heräsi, oli kello jo neljännestä vailla kolme ja yö oli jo koko joukon valjennut, näkyivät jo, ei ainoastaan tulet, vaan toiset haapiotkin ja meren pintaa kilometrimäärin.
Hätäisesti nousi Kallu ylös. Hän pelästyi pitkää nukkumistaan. Tuuli oli nyt jo lakannut kokonaan. Ummikas kävi, mutta sangen heikosti. Uteliaisuus saaliin suhteen oli ensimäinen selvä ajatus Kallun herättyä. Hän päätti kokea hiukan, nähdäkseen onko kalaa verkossa. Hän lappoi sisään köyden ja sitten alkoi varovasti vetää ensimäistä verkkoa. Joku harva kala oli siellä ja täällä alipaulan puolella. Kallu laski verkon takaisin. Saalis näytti olevan peräti huono. "Se on ollut tuo kuun riivattu, joka taas on ajanut kalat verkoista", sähähti Kallu hampaistaan itselleen ja antoi köyden mennä. Siinä laskiessaan köyttä mereen hänen silmänsä osuivat erääseen omituiseen rykelmään, joka kuulsi hänen silmiinsä oman sapalyhdyu suunnassa, hiukan oikealla. "Kari on kuin onkin! — Vaan mikä kari?" — Kallu tarkasteli kompassin varassa loistojen suuntia ja päätteli niiden mukaan asemansa ja havaitsi ettei niillä paikoilla pitäisi olla mitään karia. Hän otti luodin ja heitti sen mereen.
Kolmekymmentäseitsemän syltä.