"Jaa mutt' totta vie on kuin onkin, mutta mikä se sitten on?"
"Mikä on! Siinähän se kysymys onkin!"
Parran Juonas nousi ylös piitalle seisomaan tarkemmin nähdäkseen.
"Eihän vain ole", sanoi hän pitkäveteisesti, "laivanhylky, joka on törmin aikana kääntänyt kölinsä kuivamaan."
"Laivanhylky se ei ole. Ja oli mikä oli, vedetään verkot ja mennään katsomaan. Päivä kohta nousee. Ei tässä enää kalat verkkoihin ui. — Hei Anttu! Ylös ja airot käteen!"
Verkot vedettiin miltei tyhjinä. Siihen ei nyt kuitenkaan ollut aikaa kiinnittää huomiota. Mieli paloi miehillä paremman saaliin perään. Jo verkkoja vedettäessä jouduttiin hiukan lähemmä tuota outoa löytöä, mutta vieläkään ei siitä saatu selvää, mikä se on. Kun viimeinen verkko ja sapalyhty oli saatu veneeseen, tarttui joka mies yht'aikaa ja ääneti airoonsa ja parin kilometrin soutu alkoi.
Pahin pelättävä oli, että toisetkin veneet huomaisivat tämän eriskummaisen homman. Toiset olivat kuitenkin niin paljon etelän ja kaakon puolella — kolme, neljä kilometriä, etteivät ainakaan vielä näyttäneet mitään huomaavan. Perille päästyä nähtiin, että "karin" muodosti noin sata metriä pitkä ja noin kolmekymmentä metriä leveä lautta yhdeksän tuumaa leveitä ja neljä tuumaa paksuja lankkuja, niin paksussa kerroksessa, että kolme miestä sai kävellä sen päällä kuin laivan kannella. Meren käynnissä se vielä hiukan liikkui ja taipuili ja syntyi omituista porinaa ja nurinaa, kun lankut hankasivat yhteen.
"Myrskyn aikana on meri pyyhkäissyt koko kansilastin pois jostain höyrylaivasta — purjelaivoilla ei ole näin suurta kansilastia", oli Parran Juonaan ensi arvelu.
"Tämä on nyt niinkuin minun saaliini", sanoi ärähtäen Pelto-Kallu. "Minäpä tämän löysinkin. On siinä leipää muutamaksi vuodeksi, vaikka ei saisi kalaa nähdäkseenkään, muualla kuin padassa."
Parran Juonas, joka oli vanha, valkopartainen ukonkäryläs, ei virkkanut siihen mitään. Latasi vain piippuaan ja poltteli sitten.