Ei sopinut seisoskella, eikä juuri istuakaan.
Olisivat nimittäin toiset helpommin nähneet tämän "karin".
Hän pani tupakan palamaan ja oikaisi itsensä loikomaan.
Meren loppulaineet kiikuttelivat hänen uivaa saartaan, hänen rikkauttaan ja omaisuuttaan.
Vesi lotisi niin mukavasti lankkuihin jossain alempana.
Hallit parkuivat pohjoisessa olevalla luodolla. Ne olivat jo lopettaneet kalastuksensa nekin ja riitelivät nyt aamun koitossa makuupaikoista ahtaalla letolla. Sieltä kuului yli tyynen meren väliin kuin naurua, väliin kuin lapsen itkua ja naisten laulua tai koiran ulvontaa ja väliin pauhua ja kiljuntaa kuin miesten rantakäräjillä.
Näihin ääniin nukkui Pelto-Kallu.
II.
Kului aikaa, mikä lie kulunutkaan. Kallu näki unta halliparvesta, joka hyökkäsi hänen lauttansa kimppuun. Lienevätkö aikoneet ryöstää lankkuja, vai ottaa itselleen makuupaikan. Kuka niitä ymmärsi! Kosken pauhinalla ne vaan hyökkäsivät luodoltaan Kallun lautalle. Pian kohoili niiden isosilmäisiä päitä joka puolelta. Kallu hätääntyi. Niitä oli niin paljon ja ne katselivat häntä niin hirveillä silmillä, että hän oli menettää tajuntansa. Onneksi hän äkkäsi airon kupeellaan. Kallu tarttui airoon kiinni lapapuolelta ja lyödä mäiskäytti sen tyvellä likimmäistä. Sen kallo meni mäsäksi, mutta samalla muuttui se ihmiseksi, nuoreksi naiseksi, joka kuolevan viimeisellä syyttävällä katseella silmäili Kallua, joka tämän katseen edessä sai pahat omantunnon vaivat ja rupesi vapisemaan.
"Miksi surmasin minä ihmisen!" huokaili Kallu tuskissaan. "Eikö mitenkään sinua enää voida pelastaa?" — "Ei mitenkään", kuiskasi kuoleva ja ummisti silmänsä.