"Mitä hyötyä teillä on minun hautaamisestani, rakkaat miesparat! Päästäkää minut ylös. Täällä ei ole muita näkemässä. Minulla on kotona tuhat — kolmetuhatta — patiisilankkua. Niistä saatte viisitoistatuhatta markkaa. Sillä saatte talon, tai muuta hyvää. Saatte nuo lankut ottaa, jos päästätte minut. Ei teille siitä tule mitään. Minä vannon ja vakuutan, että menen kaukaisiin vieraisiin maihin, enkä koskaan enään näyttäydy täällä. Olen kuin kuollut ja kuopattu. Lähdettyäni tästä lapioitte tämän kuopan umpeen ja kaikki luulevat minun makaavan siellä. Ei teillä ole mitään hyötyä, jos hautaatte minut, mutta saatte kolmetuhatta lankkua, jos päästätte. Ottakaa talonikin jos tahdotte… Ottakaa rahanikin — niitä on paljon…"
"Mitä se konna haastaa?" kysyi suurin lapiomiehistä ja viskasi alas niin ison lapiollisen hiekkaa, että Kallun pää kokonaan peittyi ja hänen alkoi olla tukala elää. Hän pelkäsi tukehtuvansa, mutta huomasi ilokseen, saatuaan kahmalonsa kasvoilleen, että ohuen hiekkakerroksen läpi virtaa kyllä ilmaa hänen kahmaloonsa ja siitä voi sitä vetää keuhkoihinsa, miten paljon haluaa. "Oo! — Minä elän, — vielä ainakin vähän aikaa!"
Samassa pälkähti hänen päähänsä uusi pelastussuunnitelma:
Hän päätti tämän juuri keksimänsä hengityskeinon varassa jäädäkin, lapiomiesten mentyä, kokonaan elämään ja sopivassa tilaisuudessa poistua täältä terveenä, ei muuta kuin vetää jalkansa koukkuun ylöspäin — oh, sehän käy helposti! — ja sitten varovasti kohottaa päätään, varovaisesti, hyvin varovaisesti, ylöspäin, ettei hiekkakerros tule pään päällä niin paksuksi, ettei enää läpäise ilmaa — ja niin vuorotellen. Se on kuin kiipeämistä.
Hän koukisti jalkansa niin ylös kuin voi. Sitten hän kohotti yläruumistaan. Hiekan paino oli suuri. Ankaralla ponnistuksella sai hän päänsä kohoamaan, mutta liike oli liian raju. Hiekka liikahteli hänen päänsä kohdalla. Sen huomasivat lapiomiehet ja sanoivat:
"Katsos veitikkaa, katsos veitikkaa! Se elää vielä!"
Samassa se suurin lapiomiehistä kohotti sen kauhean teräslapionsa, jonka terä välähti ylhäällä auringon kiillossa kuin piilukirves, ja löi sillä suoraan alas hänen päälakeensa sellaisella iskulla, että hänen päänsä halkesi. Kallu tunsi kuolevansa, mutta onneksi hän heräsi samassa. Hän makasi lautalla selällään, kädet silmillä. Hän oli juuri oikaissut itseään ja lyönyt päälakensa erään lankun särmään.
Iloissaan, että vielä eli ja että se olikin vain unta, kohottautui Kallu istumaan. Aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Hänen silmiään huikaisi. Hänen päälakeaan kirveli. Vuoroin hieroi häh silmiään ja vuoroin päälakeaan. Hän alkoi tehdä huomioita ympäristössään. Se oli kokonaan muuttunut. Lautan ympärillä oli paljon haapioita ja toisia yhä tuli. Likimmät olivat asettuneet paikoilleen lautan sivuun. Miehet niissä tupakoivat ja juttelivat ja toisinaan ottivat jonkun aironvedon, pitääkseen haapionsa lautan sivussa.
"Mitä helkuttia te täällä teette!", karjasi Kallu, näyttäen hampaitaan.
"Mitä sinä sitten täällä teet", kuului eräästä haapiosta.