Kun Honolulusta Kalkuttaan ei ollut puhelinta, oli hänen itsensä mentävä viemään sanaa. Että hän ennättäisi sinne ennen kaljaasia, ja se oli ihan välttämätöntä, muuten hän joutuu loppuiäkseen noiden lurjusten naurettavaksi, oli hänen juostava, missä se suinkin kävi päinsä.
Kun hän laskeutui alas vuoren rinnettä, jonka juurella satama oli, oli hänen ilonsa suuri, kun kysymyksessä olevaa kaljaasia, nimeltä Merenneito, ei vielä satamassa ollutkaan. — "Ellei se pakana purjehtisikin suoraa päätä johonkin Suomen mantereelle", päivitteli tullimies.
Kim hän pääsi alas sataman rantahiekalle, oli jo iltahämärä. Kalkutan taloista loistivat jo tulet. Saunoista löyhki löylyn ja vihtojen tuoksu.
Tullipäällysmies oli juuri tullut saunasta ja joi teetä, kun Honolulun vartija hikisenä, väsyneenä ja sääret sinelmillä kompastuksista, läähättäen tuli sisään ja sai vaivaloisesti sanotuksi:
" Merenneito on tulossa satamaan ja luulen sillä olevan kieltotavaraa — paljonkin, ainakin pari kolme jollan lastia."
Sitten hän kertoi kaiken, mitä asiasta tiesi, mitä oli nähnyt ja mitä itse arveli.
"Jaaha. — Jaaha. — Jassoo. — Milloin se Merenneito läksi sieltä Lounatlahdesta?"
"Samalla kertaa kuin minäkin. Juoksin suurimman osan matkaa ja ennätin ennen Merenneitoa tänne, mutta luulen olevan vähän kiireen mennä satamaan sitä vastaan ottamaan."
"Jaaha. — Jassoo. Kyllä sitten on kiire. Mennään vain tarkastamaan. Ehkä te tulette mukaan?"
"Ei se taida olla oikein soveliasta. Ehkä se tepsii miehiin paremmin, jos kapteeni menee tämän kylän vartijain kanssa ikäänkuin omasta aloitteestaan. Olisi parempi, ettei minun täällä käynnistäni kukaan saisi tietää. Ne ovat saman kylän miehiä… Naapurisopu — — hm — Kapteeni ymmärtää —. Olisi ilkeää, jos ne tietäisivät, että minä olen heitä urkkinut ja antanut ilmi. Olisi parempi, jos minä saisin mennä kotiin…"