He menivät kiireesti kotiinsa, johon oli matkaa parisataa metriä, hakemaan lapioita — kiittääkseen penkereen täysin luotettavaksi — ja juoma-astioita.
Kylän rannassa he tapasivat muutamia luotettavia ystäviään, joille kuiskasivat salaisuutensa. Näillä oli taas kullakin ikä- ja luottotoverinsa, jonka kutsui mukaan pitoihin, ja niin edespäin, läpi kylän.
Pian olivat kylän kaikki miehet särpimässä merivettä, joka jollain salaperäsellä tavalla oli muuttunut viinaksi. Kellä oli ämpäri, kellä viskain, kellä vanha kivivati, lautanen, muki ja mikä milläkin. Ne, joilla ei ollut mitään astiaa, kävivät vatsalleen lammikon reunalle ja joivat suoraan siitä. Ämpärimiehet taas muodostivat pieniä ryhmiä ja seuroja, jotka siirtyivät vähän syrjemmä, metsän reunaan, jossa ämpäri kiersi miehestä mieheen. Ämpäriä käytiin aina täyttämässä, milloin tyhjeni — ja se tapahtui monta kertaa sinä yönä.
Myöskin kerääntyi siihen muutamia kymmeniä hyljekoiria, jotka iloisesti silmiään vilkutellen latkivat mukavaa nestettä. — Tunnettua on, että hyljekoirat tappelevat hurjasti selväpäisinä ollessaan. Sen sijaan lienee vähemmän tunnettua, kuinka ystävällisiksi ja hempeämielisiksi ne muuttuvat humalluttuaan.
Perästä päin huhuttiin, että siellä olisi ollut pari lehmääkin, jotka sieniretkellään olivat myöhästyneet metsään ja nyt iltapimeällä vasta palasivat kotiinpäin, joutuivat lammikolle, rupesivat siitä juomaan, humaltuivat ja nukahtivat hiekalle, josta löydettiin aamulla. Tämä tietysti ei voinut olla totta. Pitkän aikaa kiisteltiin ja riideltiin Kalkutassa, mistä kummasta tuollainen häväistysjuttu olisi saanut alkunsa. Se tietysti ei voinut muuta olla, kuin Honolulun tullimiehen levittämä parjausjuttu — niitä levisi sinä syksynä toinen toistaan kummempia — kostoksi siitä, että hänet jätettiin kokonaan osattomaksi saaliin jaossa, vaikka hänhän se oikeastaan hommasi koko saaliin ilmi. "Kiittämättömyys on maailman palkka" toteutui tässäkin.
Korkealle noussut kuu hymyili alas maan päälle, nähdessään lastensa onnen. Mutta toisilla silmillä katseli rannalla ja läheisessä metsässä makaavaa joukkoa kirkkoon menevät naiset seuraavana aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Sinä sunnuntaina ei kirkossa ollutkaan muita miehiä kuin pappi. Kaikki muut olivat hairahtuneet synnin teille. Eileniltaisen viinalammikon lähimmässä ympäristössä makasivat sikin sokin saarikunnan lukkari, suntio, kaikki kirkkoneuvoston jäsenet, puhumattakaan tavallisista maallikoista. Siellä makasi myös parikymmentä koiraa.
Kirkkoon vaeltava naisväki kulki äänettömänä. Häpeä oli yhteinen. Joka talosta oli mies tai kaksi ollut osallisena öiseen juopotteluun. Kukaan ei voinut siis juoruta muista, eikä kehua omia miehiään tai poikiaan. Kaikkien yhteisen ajatuksen lie kuitenkin julkaissut lukkarin emäntä, tuumiessaan kirkonportilla toisille ja viitatessaan rantaan:
"Taisivat kerrankin saada tarpeekseen."
Papinkello alkoi soida. Suntion emäntä siellä toimitti palvelusta miehensä puolesta. Naiset astuivat sisään Herran huoneeseen.