Oli kuuma kesäkuun aamu. Hailin kutuaika oli parhaimmillaan. Haapiot olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa kaikki — niin verkko- kuin nuottamiehetkin. Kateuteen ei ollut kellään syytä, koska kaikkia oli onnistanut yhtä hyvin. Iloon ei myöskään ollut syytä, koska kukaan ei ollut jäänyt ilman.
Naiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miehet seisoivat puolikaareen asti veteen kahlautuneina, jaloissaan hyvin rasvatut saappaat, selkä kumarassa, pidellen molemmin käsin sangoista kalakoreja, joita vuoroin painoivat upoksiin ja taas nostivat ylös, jolloinka helmeilevä merivesi vuoti ulos korin rei'istä ja hailit tulivat kerta kerralta aina puhtaammiksi ja puhtaammiksi. Hopealle hohtavissa kaloissa välkkyi auringon paisteessa vaalean sinipunervaa, smaragdinvihreää, sinistä ja kultaa aina sen mukaan, missä asennossa kala auringon säteissä sattui olemaan. Puhtaat kalat vietiin samassa korissa valkaman yläreunassa olevaan ranta-aittaan ja suolattiin.
Vanhat taatit seisoivat haapioiden luona katsellen nuorempien ahertamista ja tupakoiden.
Vanhat mummot toivat kahvia työväelle.
Purjeet olivat vedetyt kuivamaan. Lähes kilometrin pituinen kalaranta oli yhtenä purjemetsänä. Ruokkijat istuivat purjeiden muodostamassa varjossa. Siinä oli viileämpi.
Koirat seisoivat vedessä. Ne koettivat saada suuhunsa kaloja, joita oli päässyt tippumaan ulos huuhtelukoreista. Usein työnsivät päänsä korvia myöten veteen. Jos kuono ei sittenkään ylettänyt kalaan, koettivat ne käpälällään onkia sitä ylös. Se keino oli hyvä! Oli kala sitten syvemmälläkin tai telain alla, sai sen käpälällä niin mukavasti nostetuksi veden pintaan, josta sopi kaapata sen suuhunsa!
Ranta haisi kalalle ja tervalle.
Huuhtelukoreista valui veden mukana kalanrasvaa, joka kiiltävänä kuorena peitti meren pintaa rannasta ulospäin kilometrittäin. Heikko läntinen tuuli, joka sai muualla meren pinnan väreilemään, ei pystynyt noihin rasvalla siveltyihin kohtiin.
Pitkin rantaa kuului tyytyväisten ja kylläisten ihmisten iloista pakinaa ja naurua, huuhtelukoreista virtaavan veden solinaa ja satojen lokkien huutoa. Ne olivat kerääntyneet syömään suljuja, kalojen sisälmyksiä, joita pikkupojat soutivat ulos merelle. "Kii lok lok lok lok! Kii lok lok lok lok…" kuului koko aamun lokkien laulu.
Välistä sattui kaksi koiraa erehdyksessä onkimaan samaa kalaa. Siitäkös metakka syntyi! Vesi kuohui ja loiskui koirien hyökätessä toistensa kimppuun. Hampaat kalahtelivat yhteen. Haukkuminen, murina ja ulvominen kaiutti vuoria ja taloja. Heikompi perääntyi, ankarasti taistellen, painiskellen ja iskien, yhä syvemmälle veteen. Lopulta se uikuttaen pakeni uimalla. Vielä parinkymmenen metrin päästä se käänsi leimuavan katseensa maalle päin ja irvisti voittajalle, joka oli jälleen syventynyt onkimiseensa.