Pian onkin hän jo satamassa ja antaa ankkurinsa kolista mereen. Kaksi Liiva-Simon vävyä soutaa appeansa auttamaan purjeiden käärimisessä.
"Anna-Marjasta" alkaa kuulua melu, johon häviää kaikki muut äänet. Ei kuulu enää lokkien huutoa, ei koirien haukkumista, eikä lasten kirkumista. Kuuluu vain Liiva-Simon ääni, joka kaikuu kallioista kylään ja kylästä kallioihin. Hän syytää suustaan kaikki haukkumasanansa, ja niitä on paljon. Jos ne tarttuisivat kiinni kallioiden kylkiin, kasvaisi saari tunnissa puolta isommaksi ja kalliot peittäisivät allensa koko sataman ja kylän. Liiva-Simo huutaa ja huutaa. Hän hyppii jahtinsa kannella ja manaa sinne pahimpaan kattilaan maailman kaikki ihmiset, mutta ennen kaikkea sen kurjan ihmisen, joka eilen pani liikkeelle valheen, että jossain pohjoisessa muka oli laivarikko.
"Olisi se ihminen nyt tuossa, niin ankkurikelan paakilla hänet survoisin tässä jahdin kannella ruumeniksi — nuuskaksi — saippuaksi! Jaa! Tule tänne vain sinä kanalja, sinä valehtelija! Vai laivarikko! Vai laivarikko! Kukas se muu lie ollut, kuin joku akan hölmö, joka kieli toisella olkapäällä ja hameen helmat kainalossa alkoi eilen juoksennella pitkin rantaa, haapiolta haapiolle kuiskimassa kuin vihollinen, että — 'laivarikko, laivarikko!' — Narraapas nyt tällainenkin vanha ihminen koko yöksi paleltumaan sumuun ja sateeseen! Onko se enää ristillistä! — Vai laivarikko! — Vai laivarikko! Eivät itse meren ryöväritkään tee toiselle tämänlaista! Ei pahin pakanakaan!"
Liiva-Simo rummutti molemmin nyrkein kajuuttansa kantta ja huusi aina kimakammin ja kimakammin ja lopulta tuntui kuin ääni olisi kokonaan salpautunut, mutta sitten se puhkesikin kahta kauheampaan karjuntaan. — Kaikki jättivät työnsä ja tuijottivat hämmästyneinä Liiva-Simon jahtia kohti. Simon paras naapuri, yhtä vanha kuin Simokin, tuumi vakavana:
"Taitaa se tuo Liiva-Simokin kohta kuolla, kun se noin parkuu."
ULKOSAARELAIS-EMÄNTÄ MANTEREEN VAAROISSA.
I.
Kolme vuotta sitten tapahtui se ihme, että Liiva-Simon emäntä teki vierailumatkan mantereelle miehensä kanssa. Kahteenkymmeneen vuoteen ei hän ollut liikkunut pois kotisaareltaan, jonka korkeimmalle kukkulalle näkyi koko maailma, nimittäin meri, taivas ja saari. — Sellainen käsitys tahtoi väkisenkin syöpyä Liiva-Simon emännän mieleen, ettei auringolla muualla mitään tekemistä ollutkaan. Se nousi idästä, kulki suuressa kaaressa yli meren ja yli saaren ja laski länteen. Tuntui, kuin se olisi vain hänen kotisaartaan varten olemassa. — Kun pappi saarnasi saaren kirkossa, että "hän antaa päivänsä paistaa niin hyville kuin pahoillekin", selitti Liiva-Simon emäntä sen mielessään sillä tavalla, että Hän antaa päivänsä paistaa ei ainoastaan hänelle ja Simolle ja hänen lapsilleen ja lastensa lapsille, vaan myös kummienolle ja hänen suvulleen ja Hele-tädille ja hänen huonekunnalleen ja kaikille muille hyville ihmisille, vaan myös noille saaren lurjuksille, niinkuin tuollekin tekopyhälle Appelukselle ja tuolle rietassuiselle Heikin Annastiinalle ja monille muille heittiöille.
Nuorempana oli Liiva-Simon emäntä kulkenut paljon. Vähintään joka syksy oli hän tehnyt markkinamatkan Viroon ja Suomeen. Kaalien, lanttujen, voin, lihan ja porsaan ostoa ja silakkain myyntiä ei hän uskonut Simolle, "joka ei ymmärtänyt muun tavaran kuin perunain päälle" ja hyvässä lykyssä joi Virossa silakat päineen pyrstöineen.
Siitähän oli jo ennättänyt parikymmentä kesää kylmetä.