Muut, nuoremmat, saivat nyt huolehtia rnarkkinamatkoista: vävy ja tytär lapsineen.
Vanhalla emännällä oli elossa oleva sisar, joka oli naimisissa mantereella, lähimmästä rantakaupungista kuusi kilometriä sisämaahan, eräässä varakkaassa talossa. Sielläkään ei ollut tullut käytyä viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa, mutta nyt alkoi tehdä mieli, kun niin kovasti kutsuttiin. Jo monena syksynä olivat sisaren lapset lähettäneet markkinamiesten kanssa terveisiä, että saaren täti kävisi ennen kuolemaansa heitä tervehtimässä.
Nyt olivat lähettäneet oikein kirjeen, kutsumakirjeen.
Lähtöä oli jo tehty monena syksynä — niin, jo lähes kahtenakymmenenä syksynä.
Esteenä olivat tavallisesti taloushuolet.
Milloinkaan ei näyttänyt tulevan viikon kestävää vapaata aikaa. Aina oli esteenä milloin porsas — se olikin oikeastaan vakituisin este — milloin lehmä — se taas oli esteenä ympäri vuotta! — milloin verkkojen parsiminen, tai niiden värjääminen, milloin kankaan tai maton kutominen. Kevätkesänä oli hailinkutuaika. Silloin oli hänen pysyttävä välttämättä kotona. — Se on tosi, ettei hänen tarvinnut käydä verkoilla tai nuotalla, mutta toisten ollessa pyyntimatkoilla oli hänellä sitäkin enemmän työtä kotitalouden hoidossa. — Sitten tuli heinäaika. Sitten marja- ja sieniaika, sitten syyskalastus, sammaleen keruu lehmän talvirehuksi, säkkien paikkaaminen ja järjestäminen Viron matkaa varten, sitten syysmyrskyt, kelirikko ja talvi, jolloinka meren ajamilla jäillä liikkuivat vain hylkeenpyytäjät, sitten uusi kevät uusine kiireineen. Emännän odottamaa viikon pitkää vapaata aikaa, muka tuulia ja sopivia ilmoja ei näyttänyt tulevan eikä tulevan.
Perhe oli koolla.
Kirje oli juuri tullut ja luettu. Se lepäsi uudestaan huolellisesti kokoon taitettuna ja kuoreensa pistettynä pöydällä.
Kaikki vaikenivat.
Viimein sanoi emäntä: