Kello kolmen tienoissa aamulla heräsi Aapelin vaimo hirvittävään rääkynään, joka kuului rannalta, ikkunan alta. Hän herätti paikalla miehensä ja sanoi hätäisesti:
"Mene pian katsomaan mikä ihme rannassa pitää tuollaista elämää! Eihän se voi enää olla oikeaa. Minua peloittaa… Siellä voi olla mikä hyvänsä… Etkö sinä kuule ja ymmärrä! Vaikka olisi Rienaaja ikkunan alla. Nouse ja mene katsomaan!"
Aapelikaan ei ollut ensi silmänräpäyksessä selvillä, näkeekö hän hirvittävää unta, vai onko maailman loppu tulossa siinä paikassa — vai onko todellakin itse Rienaaja kaikkine pahoine enkeleineen tullut häntä hakemaan toiseen maailmaan näin valmistumattomana ja äkkiä — ehkä vielä elävältä! — Kuultuaan vaimonsa hätäiset itkunsekaiset huudahdukset ja päästyään ajatustensa isännäksi, selvisi hänelle, ettei pahemmin voi käydä kuin hullusti ja että hulluinta on joutua Sen kynsiin vuoteestaan, itse ennättämättä panna rikkaa ristiin omaksi pelastuksekseen ja ettei hän pelastuksekseen voi saada aikaan enemmän kuin kykenee, mutta kylläkin vähemmän, ponnahti hän, silmät kauhusta renkaina ja hiukset pystyssä, ylös vuoteeltaan ja oli viidellä harppauksella ikkunan pielessä varovaisesti tähyilemässä ulos.
Siinä oli hänen ikkunansa alla rantahiekalla valtava kuoro taustanaan vasta merestä noussut aurinko ja miljoonin sinipunaisin, keltaisin, smaragdin vihrein ja korallipunaisin laikoin välkkyvä tyven aamumeri. Kuoron muodosti ainakin puolituhatta varista (Ettei luultaisi hänen liioittelevan, mainitsi Aapeli tapauksesta vuosia myöhemmin kertoessaan niiden lukumäärän olleen "noin kolme-, neljäsataa".), kaikki ikkunaan päin kääntyneinä, ruumis ojennettuna huutoasentoon, kaulat pitkinä, höyhenet pörröllään, ja jokainen parkuen, minkä keuhkoista läksi. Toisilleen ne vilkuttivat kesken rääkkymisensä merkitsevästi ja veitikkamaisesti silmiään päivän sankarin, Peruna-Aapelin (niin voitaisiin ihmiskielellä merkitä sitä käsitettä, jolla varikset olivat viime aikoina tottuneet nimittämään Aapelia), ilmaantuessa ikkunaan ottamaan vastaan tätä laulutervehdystä.
Paikalla tajusi Aapeli, mistä on kysymys.
Hän sieppasi läheisestä nurkasta tuliluikkunsa, mutta kun sen ammottava, kuolemaa uhkaava, pyöreä ja musta suu ilmaantui ikkunan pieleen, ymmärsi kuorokin, mistä on kysymys ja kohottautui silmänräpäyksessä siivilleen jatkaen rääkkymistään ja jääden Aapelin talon kohdalle ilmaan leijailemaan. Aapeli laski haulipanoksen läpi parven. Pahin rääkkyjä räpytteli hetken siipiään, kallistui ja oli pudota, mutta saavutti jälleen tasapainonsa. Hauli oli lentänyt sen siiven alta. Siitä oli syntynyt ilman pyörre, joka sai hetkeksi lentäjän horjumaan. Se oli peljästynyt ja änkyttäen vaakkui se vielä pari kertaa, sitten vaikeni ja pakeni pikalentoa yli vuorien näkymättömiin koko parven seuratessa. — Se ei ollutkaan kukaan muu, kuin sillä saarella hallitseva varisten vanhin.
Laskiessaan aseensa nurkkaan sanoi Aapeli emännälleen:
"Mikään muu se tosiaankaan ei voinut olla, kuin itse Rienaaja tuhannen variksen muodossa."
"Mitä lienevät olleet tavallisia variksia."
"Tavallisia variksia!! Mene järveen! Etkö sinä tiedä, että Sillä on tapana ilmaantua, missä muodossa itse haluaa?"