"No onhan se maalla kyllä monella tavalla paljon vaarallisempaa kuin merellä", myönteli jo Simokin. "Mutta eihän tässä nyt selvällä Jumalan päivällä luulisi olevan mitään hengen vaaraa, varsinkin kun on tottunut mies jalusnuorissa."
"Vahinko voi käydä viisaallekin…"
"Vaikka tuhmalla se on toisessa kädessä", sanoi lanko hyväntuulisena ja lisäsi: "Mutta kyllä te mereläiset olette yhtä arkaa joukkoa! Sitä minä olen aina sanonut!"
"No ei se aina arkuutta ole", puolusteli Simo, "se on vain varovaisuutta ja viisautta."
"Vai ei arkuutta! Mitenkäs kävikään sinulle, Simo, kerran nuoruudessasi, kun läksit meiltä eräänä heinäkuun aamuna varhain paluumatkalle jalkaisin maantietä pitkin kaupunkiin päin ja tulit puolimatkasta takaisin. Olit muka tupakkakukkarosi unohtanut. Perästä päin selvisi, että oli tullut lehmäkarja maantiellä vastaan. (Lanko hiljensi pitkässä ylämäessä vauhtia ja hyppäsi itsekin rattaitten sivulle kävelemään ja pani tupakaksi.) Sinä olit huutanut neljänneskilometriä pitkän karjan yli: 'Puskevatko ne?' johon paimenpoikanen oli vastannut: 'Kyllä ne puskevatkin, kun niiksi tulee!' ja silloin sinä olit kääntynyt ja alkanut ravata pakoon minkä käpälistäsi ennätit ja saavuit hikisenä takaisin — ja läksit uudestaan vasta pari tuntia myöhemmin, kun arvelit kaikkien lehmien olevan ajetun jo laitumelle! Hahhahhah! Muistatko sinä Simo?"
"No mitä siinä muutakaan osasi tehdä, kun maantien täydeltä tuli villin näköisiä, suuria, teräväsarvisia lehmiä vastaan, kolkutellen suuria kellojaan ja heilutellen vihaisina häntiään, ja sonnikin oli joukossa. — Henki se on kallis maan matosellakin, saatikka sitten ihmisellä. Ei se mitään arkuutta ollut. Mitähän olisit sanonut, jos minä ylpeänä ja uhmaellen ja väistämättä olisin kävellyt eteenpäin ja lehmät olisivat keihästäneet minut kuoliaaksi ja sotkeneet jaloillaan maantien lokaan ja paimenpoika olisi siitä sinulle jutellut? Et kai sinä olisi sanonut että 'Kas kas! Siinä oli peloton mies, tuo Liiva-Simo!' vaan että 'Kas siinäpä oli typerä mies tuo Simo, kun tyhmässä rohkeudessaan ei väistänyt lehmikarjaa, vaan käveli suin päin puskettavaksi!' — Sillä tavalla sinä olisit sanonut. Eikä se muuta kuin tyhmyyttä olisi ollutkaan! Parempi varoa kuin katua!"
"Arkuutta se oli, rakas lanko. Arkuutta se oli, sitä se piru vie olikin! Hahhah!"
Lanko kiipesi jälleen istuimelleen, läimäytti hevosta ohjaksilla ja nopeasti ajettiin pölyävää maantietä kumisevalla kankaalla.
Kului aikaa, mikä lie kulunutkaan, vilkkaasti keskusteltaessa, syyspäivän paistaessa, kavion kapsaessa ja pyörien vieriessä ratisten pitkin kovaa, soraista maantietä. Oltiin noin puolimatkassa.
Oli vaihdettu kuvauksia vuodentulotoiveista siellä saarella selällisellä ja täällä peltojen ja metsien mantereella. Oli saavuttu lähes puoli kilometriä pitkään alamäkeen. Lanko juuri kuvaili omia vuodentulotoiveitaan ja oli juuri perunassa ja muissa juurikkaissa ja tuijotti hevosen korvien yli maantielle, kun kenenkään aavistamatta alihangan puoleinen pyörä alkoi salaperäisesti luisua irti akselistaan. Se lingerteli sangen pahasti ja enää vain puolen kämmenen leveydeltä se oli akselissa, kun lanko huomasi pyörän salakavalat ja kapinalliset hankkeet. Hän sai vaivoin hevosen seisautetuksi, mutta sitä ennen pyörä hyrräsi jo vapauteen, pyörien alamäkeä vielä satakunta metriä, kunnes kaatui maantienojaan. Akselin pää tupsahti maahan ja rattailla olijat samoin. Onneksi ei tapahtunut mitään pahempaa. Lanko säilytti kylmäverisyytensä ja ruuna samoin.