"Älä mene sanomaan! Tie kun tie! — Minä tässä olen ajatellutkin, että eivät nämä maantiet ole enää ihmisten kuljettavia, niinkuin ennen minun nuoruudessani. — Ehkä se poika tietää jonkin jalkapolun, niin mennään sitä, tulkoon sielläkin sitten vastaan karhuja, susia tai rosvoja. Leikin asia se on näihin maantien vaaroihin nähden."
Sitten vaikeni emäntä pitkäksi aikaa ja huokasi lopuksi:
"Kaikissa paikoissa ihmisten pitää elääkin, niinkuin täällä mantereellakin — alituisessa hengenvaarassa."
Opaspoikakin oli jo saapunut ja tiesi matkaa lyhentävän oikopolun.
ILTAYÖN SEIKKAILU.
Tahtoisinpa liittää tähän kartan siitä korkeasta merensaaresta, joka sattui näyttämöksi tässä kerrotulle seikkailulle, vaan monesta syystä — tappeluun joutuminen tullimiesten kanssa, mikäli nuo luomakunnan arimmat lurjukset siihen kykenisivät, ynnä monet muut rettelöt — ymmärräthän — vaativat vetämään tuntemattomuuden verhon koko paikan yli ja pyytämään sinua tyytymään niihin vaillinaisiin tietoihin, joita siitä voidaan sanoilla antaa.
Se on korkea saari, yksinäisenä kummituksena meren keskellä. Se on tuhansien sen ympärille jo uponneiden ja vasta uppoavien laivojen ja niiden miehistöjen valtava muistopaasi. Jos näet sen neljänkymmenen kilometrin päästä, luulet sen olevan kahdenkymmenen kilometrin takana ja kun pääset kahdenkymmenen kilometrin päähän, ei se ole vieläkään selvennyt hullua hurskaammaksi. Yhä vain on edessäsi samanlainen mustansininen varjokuva taivaanrannalla, josta se näyttää hitaasti kohoavan kuin uhkaava ukkospilvi.
Oikea pilvi makaa laiskana saaren kohdalla taivaalla. Siinä se on löytänyt sopivan leposijan kauan harhailtuaan yli maiden ja merien.
Vai lieneekö sekään pilvi ensinkään! Ehkä se on vain saaren kuvastus taivaan peilikirkkaassa lasissa ja ehkä tuo taivaankin peilikirkkaus on vain meren peilikirkkautta, joka sinne ylös heijastuu.
Jumala hänet tietää!