Toisenlaisessa työssä olivat Sika-Hemman hampaat. Ne kalisivat tyhjää, koko ruumiin väristessä vilusta kylmillä rantakivillä, ison paaden varjossa, joka ei suojellut tuulelta, mutta oli kylläkin välttämätön suojelemaan jaalamiesten silmiltä. Pian hänen silmänsä saivat työtä ja, ah voi, tuskin tuntia kuluu — niin toivoi ja luuli hän — kun hänen suunsakin saa maistaa tämän matoisen maailman makeutta ilman rahaa ja hintaa.
Nuoremman vartijan oli Hemma lähettänyt kotiin, syömään ja lepäämään iltayöhön, että jaksaa pitää vartiota vuorollaan aamuyön.
Nuorempi vartija käytti tilaisuutta hyväkseen menemällä mielitiettynsä luo ja laverteli tälle, mikä onni heitä odotti: että "Valaskala", jonka takavarikoimisesta on julistettu tullimiehille palkinto, on nyt apajassa, oh! se on jo kuin tuossa noin kourassa! Hän, nuorukaisparka, palveli tullilaitosta alokkaana, oppilaana, harjoittelijana vai miksi häntä lie nimitetty. Hänellä ei ollut kunnon palkkaa — ei ainakaan sellaista, että olisi voinut ajatella naimisiinmenoa tai ylimalkaan mitään, joka kuuluu uuden perheen perustamishommiin, mutta nyt, kun "Valaskala" tänä yönä kaapataan, kohoaa Hemma päällysmieheksi ja alokas varsinaiseksi tullivartijaksi, tullikoiraksi.
"Sitten ne haukkuvat sinua tullikoiraksi ja oinaaksi, voi, voi!" sanoi tyttö.
"Haukkukoot miksi hyvänsä, mutta sitten minä saan tehdä omin nokkinenikin tullitakavarikoimisia…"
"Ja saat tullilakin…!"
"Niin — ja tuon sinulle laivarikoista rusinoita — ja silkkejä — ja helmiä — ja säämyskäsormikkaita — ja hajuvesiä — ja vehnäjauhoja — ja —"
"Hyi olkoon, en minä huoli mitään varastettua!"
"Ei varastettua, vaan takavarikoitua —"
"Takavarikoitua tai varastettua, se on yksi ja sama asia!"