Lieventääkseen ulkonäkönsä tekemää epäedullista vaikutusta oli Matti jo nuoruudestaan asti koettanut johtaa (ja onnistunutkin) ihmisten huomion harhaan — nimittäin toisiin asioihin — kehittämällä puhetaitonsa sukkelaksi ja älykkääksi. Puhe tuli hänen turpeiden huuliensa takaa, lihavan kielen muodostelemana, rehevänä, säteilevänä ja voimakkaana. Sanottiin, etteivät hänen sanansa aina olleet sarvipäitä, mutta pompahtelivat ne ilmoille kuin lantut, kuin huopasaappaat, kuin talikääröt, aina täyteläisinä ja useimmiten räjähdellen ja poksahdellen ja ilmi tuleen tuprahdellen tai räjähdellen kuin laine laivan laitaan. Kun kuntakokouksissa tai rantakäräjillä keskustelu tuppasi muuttua kireäksi ja riitaiseksi, otti Matti puheenvuoron ja kohta remahteli koko miesjoukon nauru ilmoille ja asia meni sovinnossa suotuisaan päätökseen.
Matti piti itseään verrattomana kielitaiturina, oikeana kielilläpuhujana, mutta sen sai hän uskoa itse, ihan yksin, ilman ainoatakaan kannattajaa, sillä yleiseen uskottiin, että Matti ei osaa kuin yhtä ainoaa kieltä — paitsi ranskaa, jolla ei tarkoitettu sitä kieltä, jota puhutaan eräissä satamakaupungeissa Hollannin ja Espanjan välillä, vaan erästä sekavaa mongerrusta, joksi Matin selvä puhe muuttui humalan muuttuessa sikahumalaksi ja vähää ennen Matin vierähtämistä pöydän alle ja jota kieltä ei ymmärtänyt yksikään olento taivaan ja maan välillä. Kun perästä päin muisteltiin jotakin tapausta joillakin juhlilla tai luotsausmatkoilla, määriteltiin sen aika sanomalla: "Se tapahtui silloin, kun Matti rupesi ranskaa puhumaan. Ek'sä muista?"
II.
Kello oli noin kymmenen paikkeilla aamupäivällä, kun Matti luotsitoverinsa Matinvillen Konstan kanssa tuli "Häränpään" merimieskapakasta, joka oli miltei rantalaiturilla, ulos haistelemaan tuulta.
Se oli puhallellut etelästä jo pari vuorokautta sen vähän, minkä se ylimalkaan puhalsi — ja kotiin lähtö oli lykkääntynyt tunnista tuntiin ja päivästä toiseen.
Nyt puhalteli heikko länsi.
Kolmanneksi liittyi seuraan eräs nuori mies, keväällä vasta valmistunut lukkari, joka oli satamakaupungissa odottamassa virkapaikalleen pääsyä.
Siihen aikaan kulki ulkosaariin kerran kuussa niin sanottu kihlakunnan posti, ja nuorta lukkaria oli neuvottu turvautumaan, mikäli mahdollista, luotseihin, joiden kanssa, niin sanottiin, hän kaikkein nopeimmin, mukavimmin ja turvallisimmin pääsee perille. Jo eilen oli hän tavannut kaupungin satamaluotsin avulla Matin ja Konstan, jotka olivat luvanneet viedä hänet saareen. "Jos on sopiva tuuli, niin huomenaamuna kello puoli neljältä lähdetään", oli Matti sanonut. — Lukkari tuli rantaan täsmälleen puoli neljä — tai oikeastaan myöhästymisen pelosta jo hiukan aikaisemminkin. Siitä tähän asti oli hän kävellyt pitkin laitureita, katsellut hänelle outoja suuria purjelaivoja ja kuunnellut outoja kieliä ja istuskellut pollarilla katsellen satamatyömiesten häärimistä laivojen tyhjentämisessä tai täyttämisessä. Matkalaukkunsa hän oli jo ajoissa sijoittanut Matin veneeseen. Hän ei ollut ryyppymies (niin oli hän luotseille sanonut, kuultuaan, että Matti on kirkonisäntä) ja oli lisäksi rahaton (joka oli tosiasia), eikä siis kyennyt pitämään seuraa kyytimiehilleen "Häränpäässä".
Lukkari esitti lähtöä.
Hän väitti satamaluotsilta kuulleensa, että nyt on länsituuli ja siksi navakka, että vie perille kuudessa tunnissa, ehkä neljässä ja puolessa.