Päivä paistoi kuumasti. Vene seurasi kohisten laivaa, jonka koneiden tärinä hinausköyttä myöten tuntui veneessäkin. Toisinaan nytkähti vene lännestä tulevassa ummikkaassa, jossa laivakin harvakseen huojui.
Paljo valvominen satamakaupungissa ja tämä yksitoikkoinen tärinä ja keinahtelu veneessä sekä miltei täydellinen toimettomuus ja auringon lämpö vaikuttivat, että Konstaa alkoi armottomasti torkuttaa.
V.
Nuorella lukkarilla oli paljon katseltavaa.
Laivamiehet olivat matkan varrella saaneet työnsä loppuun suoritetuksi ja siirtyneet peräkannelle, jossa raskaat ketjut helisivät, sillä kansikuorma kytkettiin siellä yhtä huolellisesti kuin keulassakin. Katsoen laivan suuruuteen ja sen korkeuteen vielä nyt täyteen kuormattunakin tuntui lukkarista turhanpäiseltä koko homma.
Lukkarin teki mieli mennä ylös komentosillallekin katselemaan, mitä siellä on ja mitä sieltä ylempää näkyy. Sinne hän ei kuitenkaan uskaltanut mennä, kun ei ollut edes Matille mitään asiaa keksimälläkään keksinyt.
Joskus hän kävi katsomassa venettä, joka köydessä seurasi laivaa keula korkealla ja ikäänkuin ratsastaen suuren valkean vaahtovyöryn päällä.
Veneen perällä istui Konsta mukavassa asennossa. Oikeassa kainalossa hänellä oli helmari, jonka päätä samanpuoleinen käsi piteli. Vasen kyynärpää nojasi varpekanteen, ja kämmenpäähän ja kouraan partainen leuka ja poski. Pää oli hiukan etukumarassa. Näytti siltä kuin olisi hän nukuksissa. Kanttori kiljaisi "hei" ja viittasi kädellään, mutta veneessä olija ei tässä pauhinassa kuullut mitään eikä näyttänyt näkevänkään. Lukkari korotti vielä ääntään, asetti kädet torveksi suulleen ja huusi uudestaan: "Hei! Torkutko sinä! Käy oikealla tavalla maata! Hei!"
Ei mitään tapahtunut.
Konsta ei muuttanut asentoaan minkään verran. Hän istui kuin kuva.