Noin neljännestunnin kuluttua tuli lukkari perälle uudestaan.
Nyt paistoi veneen perältä Konstan rinnan kohdalla hänen valkean luotsilakkinsa päällys täysipyöreänä kuin kuu. Pää oli pudonnut riipuksiin ja vain lakin päällys näkyi. Vasen käsi riippui rannetta myöten hervottomana varppeelta alas heiluen veneen nytkyessä kuin veltto, pehmeä vanhan nuoran pää. Oikea oli entisessä asennossaan kainalossa olevan helmarinpään ympärillä.
Lukkarin mielikuvitus alkoi toimia. Hän muisti, että Konsta oli eilen illalla juovuspäissään kertonut käyneensä lääkärillä, joka oli sanonut, että sydämessä on paha vika ja että jos on aikomus vielä jonkun aikaa elää, olisi humala jätettävä heti ja kerrassaan. "Lääkäri sanoi, että älä ryyppää ja älä syö sitä ja älä syö tätä, muutoin tulee kuolema äkkiä ja silloin, kun et aavistakaan", oli Konsta kehunut, kaataessaan menemään olutta lasin toisensa perään. "Enkä minä turhaa ryypikään! Minä juon oikealla tavalla — näinikään! He-hee!"
Lukkari alkoi epäillä ja pelätä, että Konsta on saanut sydänhalvauksen ja kuollut veneen perälle siihen asentoonsa, missä oli. Hätääntyneenä hän meni ylös komentosillalle Mattiakin katsomaan.
Siellä kiintyi lukkarin huomio ensin eräällä korokkeella seisovaan tanakkaan laivamieheen, joka katseli vuoroin eteensä merelle, vuoroin edessään olevaan kompassiin. Hän pyöritteli ohjausrattia, joka oli toista mallia, kuin mitä hän oli nähnyt sisämaan vesien höyrylaivoissa ja odottamattoman pieni ja kevytliikkeinen laivan jättiläiskokoon nähden. Lisäksi tuksutti ratin yhteydessä jokin kone joka kerta, kun ratti kiertyi oikeaan tai vasempaan.
Oikealla nojasi kaiteeseen mies, josta lukkari myöhemmin sai kuulla, että hän oli laivan ensimmäinen perämies. Mattia ei ensi aluksi näkynyt ensinkään, mutta kun hän rohkaisi luontoaan ja käveli eteenpäin ja kiersi ohjausratin ympäri vasemmalle, löytyi Matti siellä nojaamassa kaiteeseen ja huulet lerpallaan torkkumassa ja tuijottamassa laivan sysäämiin kuohuihin ja ohi kiitävään mustanviheriään veteen.
Nähtyään lukkarin kohottautui Matti ja heräsi täydellisesti.
— No! Jokos alkaa maamiehelle käydä aika pitkäksi vai meritautiko vaivaa?
— Ei kumpaakaan, mutta tulehan katsomaan, mikä kumma Konstaa vaivaa!
— Mikäs tätä nyt vaivaa! Eihän sitä mikään vaivaa. Kaunis ilma ja lämmin eikä huolta kulusta.