— Eikö sinulla ole silmiä päässäsi, vai mitä varten sinä annat veneen mennä laivan perän alle!
Konsta lykkäsi helmarin niin ulos oikealle kuin se voi mennä, mutta ei vene siitä paljoa välittänyt, kun hinausköysi oli jo lyhyt ja peräti kireällä ja melkein keskellä laivan perää.
Ja totta puhuen Matin kiukkuileminen oli aivan turhaa, sillä olihan tarkoituskin saada vene laivan peräkasan alle — eikä suinkaan kupeelle — niin lähelle laivaa, ettei veneen keulamasto vain katkea laivan perään.
Siinä se jo heiluikin käden ulottuvilla. — No kanttori! Eivät ne taida meille tämän parempia paraatiportaita laittaa kuin tämä oman veneen masto. Mutta mitenkähän me nyt siitä päästään alas! — Maltas, kun minä menen ensin ja näytän. Tule sinä samalla tavalla sitten perästä, mutta vikkelään, sillä ei näillä kyytimiehillä ole aikaa seisottaa laivaansa meidän tähtemme koko päivää! Mutta tule saatanan sievästi, etteivät nuo ulkolaiset näe, että sinä olet maamies! Auta armias, jos ne sen näkevät! Sitten sinä vasta naurun kuulet! — Katsos nyt kun tuo maston pää heiluu kuin kellonhuittari! Oota, kun se heilahtaa laivaan päin — noin! — ja koppaa sitten siitä kiinni molemmin kourin — näin!
Ennenkuin lukkari ennätti kunnolleen mitään nähdä, seisoi Matti jo tanakasti veneensä pohjalla ja kourien partaansa huusi hän ylös lukkarille:
— Ymmärräks'sä!
Lukkari ymmärsi vain sen, että tässä on henki kysymyksessä. Hän yritteli tavoittaa kiinni maston päästä, mutta ei ollut onnistua.
— Mikäs läskikoura sinä oikein olet?! huuteli Matti, ja se pani lukkarin vielä entistä enemmän vapisemaan.
— Eikös nämä voisi panna niitä köysiportaita, mitkä olivat lähtiessäkin? huusi vastaan lukkari.
— Miks'ei, miks'ei! Pyydä niitä siellä että panevat! Siellähän nuo ovat tyyrmannit ja kaikki. Sanot vaan puoli sanaa, ja kyllä ne pojat ymmärtävät ja heti juoksuttavat sinulle vaikka paraatiportaat!