VI.
Lukkari heräsi siihen, että komentosillalla kilahti kello ja koneet pysähtyivät ja laiva lakkasi tärisemästä.
Hän ponnahti ylös ja tunsi itsensä miltei terveeksi.
Pohjoisessa olivat kadonneet kaikki maat, uloimmat rannikkosaaret ja luodotkin. Sinne taivaanrannan taa oli kadonnut hänen entinen maailmansa, se maailma, jonka hän tunsi.
Edessä kohosi korkeavuorinen meren erakko, kuningas saarien joukossa, tumman sinisenä, vihertävänä ja harmaana, kuparinvärisine rantakallioineen ja valkeine rantakuohuineen ja valkeine loistotorneineen (muuta hän ei vielä ennättänyt tai voinut nähdä) yksinäisenä avarassa, rajattomalta näyttävässä meressä, suunnattoman suuren kirkkaan taivaan alla, jolla päivä paahtavana helotti. Se oli hänen tuleva, vielä tuntematon maailmansa — ah Jumala! — tuleeko hän sitä koskaan tuntemaankaan! Toistaiseksi hän tunsi siitä ainoastaan nuo sen kaksi edustajaa, Matin ja Konstan, nekin oikeastaan vain ulkonäöltä ja nimeltä.
Komentosillalta lähtiessään sanoi Matti:
— No kanttori. Raamatussa sanotaan, että "partti ei pääse pilkustaan eikä musta kansa nahastaan", mutta sinun on päästävä tästä laivasta, muutoin saat veisata virsiäsi muutaman viikon perästä mustalle kansalle.
Perällä kiskoi puolisenkymmentä miestä hinausköyttä laivaan sisään. Se oli raskasta työtä, sillä laiva kulki vielä hiljakseen eteenpäin. Matti rupesi myös vetämään.
Konstakin oli herännyt veneen alkaessa kulkea tasaisemmin ja laivasta kuuluvan jytinän lakatessa.
Matti oli vielä suutuksissaan ja huusi Konstalle, joka teki parastaan ohjatessaan venettä: