Hänen sääristään veti suonta. Hän pelkäsi joka hetki putoavansa tai veneen kaatuvan.
Pahinta kuitenkin oli se ulvova nauru, joka kuului laivasta, ja huuto ja pilkkapuheet.
Hän vilkaisi hätäisesti laivan perälle.
Siellä seisoi ja nauroi miltei koko laivaväki — kokkikin valkeine esiliinoineen ja valkeine myssyineen.
Ne pakanat nauroivat ihan väännellen ja kumarrellen ja lyöden käsiään polviinsa.
Puuttui vain, että konemiehetkin olisivat nousseet kannelle ja tulleet ottamaan osaa tuohon ilkkumiseen ja nauramiseen, niin olisi kuri ja järjestys laivalla ollut täydellisesti rikkoutunut.
Onneksi hän ei ymmärtänyt, mitä ne hänelle huutelivat, mutta päättäen äänestä ei se tainnut hienointa lajia pilaa olla.
Sitä paremmin hän ymmärsi puheen, joka kuului alhaalta, ja se ei ollut sen kohteliaampaa eikä säälivämpää kuin mikä kuului laivasta.
Matti oli jo saanut köyden irti ja laiva mennä porhalsi täydellä höyryllä länsilounaaseen.
Vene keikkui yksin merellä ja lukkari sen keulamastossa.