Matti huusi taas, ja tällä kertaa ei hän nauranut, vaan ääni mörisi kuin karhun:
— Tuletko lurjus alas sieltä mastosta! — No jo se joutava itkee! Täysikäinen mies! Mitä ihmettä tään kanssa on oikein tehtävä! Maalta tietysti meitä jo kiikaroivat ja luulevat, että meillä on hätälippu keulamastossa, ja tulevat apuun. Se vielä puuttuisi! — Ja joka jumalainen kesä sama peli näiden pappien ja lukkarien kanssa! Tuo niitä ja vie niitä ja häpeä suut silmät täys koko maailman edessä! Olisin vähänkään varakkaampi mies, niin koulitseisin pojastani papin ja toisesta lukkarin ja kolmannesta vallesmannin, niin saisi saarikunta olla rauhassa ainakin muutaman vuosikymmenen! — No, tuletko sinä sieltä alas vai et? Etkö sinä saa sanaa suustasi ulos? — Vai pitääkö sinut maston päässä viedä maalle? Johan sinut saaren tytöt maan alle nauraisivat! — Mitä hittoa sen kanssa nyt tekee!? Eihän tässä saa purjeitakaan auki, ennenkuin sen saa ensin sieltä alas! Ja liian pitkä on matka soutaakin! Ei ruojaa mitään joutavalle! — Lopeta nyt ainakin tuo pyrskämisesi ja nikottelusi! Ei sitä viitsi mikään kuunnella!
Kun lukkari ei näyttänyt rupeavan itse alastulopuuhiin, otti Matti lyyverin vallin käsille, solmisi sen toiseen päähän ison silmukan ja veti sen ylös, lukkarin jalkojen korkeudelle, ja sanoi:
— Hei mies! Pane nyt toinen takakäpäläsi siihen silmukkaan ja nojaa siihen. — Sillätavalla! — Seiso nyt sen varassa ja pitele käsin mastosta ja anna itsesi luisua alaspäin sitä mukaa kuin minä lasken! — Sillä tavalla! — Mokomakin ojakonnikka — peltomyyrä — sitsontiainen — ei pääse maston päästä itse alas — vaan pitää laskea kuin mitäkin merstonkia. — No kiitä nyt ja mene tuonne perälle, että tässä saa availla purjeita!
Pian oli vene täysissä purjeissa, keula kohti satamaa, johon oli vielä matkaa puolisenkymmentä kilometriä.
Vene pauhahteli aallokossa, alaparras veden tasalla, ja kulki riemuiten.
Konsta piti perää ja Matti tiukkaili vielä purjeita pirkkeleillä.
Lopulta oli kaikki kunnossa ja Mattikin asettui perälle, ja tuikea ilme kasvoilla hän avasi veneen perällä olevan kaapin oven. Ilme kokonaan muuttuneena hän veti sieltä esille kaksilitraisen, joka näytti aivan koskemattomalta.
Matti sanoi Konstalle:
— Sinä et ole tainnut maistaa koko matkalla?