Toista oli ennen.
Niin kauas kuin minä muistan ja minkä muistan lapsena vanhoilta kuulleeni, kun ne juttelivat, mitä olivat kuulleet isiltään ja isoisiltään, olivat rikostalvet ennen niin harvinaisia, että suurena ihmeenä sellaisista kerrottiin ja niiden mukaan määrättiin muiden tapahtumain aika. — "Se oli niin ja niin monta vuotta ennen rikostalvea", tai: "niin ja niin monta vuotta jälkeen rikostalven", sanottiin aina.
Mutta entä nyt!
Joka talvi on rikostalvi.
Siitä syystähän niitä ei ole hevosiakaan koko Pitäjässä ollut viimeisinä aikoina, ja jo parin kolmen vuosikymmenen aikana, kuin yksi talvella tai ei sitäkään. Siihen aikaan oli hevonen jokaisessa vähänkin paremmassa talossa, toisissa kaksikin, niinkuin tässä meillä ja parissa muussa talossa.
Ja toista ne olivat ne sen ajan hevosetkin!
Eivät ne nämä nykyajan hevoset ole kuin lehmiä niiden rinnalla.
Paras hevonen, mitä tällä saarella on ollut, oli äitivainajani isällä — molemmat kadonneet jo vuosikymmeniä sitten.
Minkä ikäinen lienen siihen aikaan ollut, mutta jo niin vanttera kuitenkin, että olin mukana ajossa.
Ensimmäisen kerran istuin isoisävainajani hevosen reessä eräänä joulukuun iltana, myöhään syksyllä, — mereen alkoi jo tehdä jäätä — kun odotettiin sitä silkkilaivaa tulevaksi Saksasta ja koko kylän väki oli kokoontunut länsirannalle sitä odottamaan.