"Niin se on! Ero se on tällä meidän herralla ja niillä muilla herroilla!"
Jahti oli tullut jo perjantaina. Vasta sunnuntaina, kirkkoaikana soudatti kreivi itsensä maihin.
Hyvin armollisesti hän keikautti päätään taapäin ja sanoi: "Hyvää päivää saarelaiset", niille muutamille kalastajille, jotka eivät olleet menneet vielä kirkkoon, vaan olivat häntä vastaanottamassa luotsisillalla. Ryhtymättä sen pitempiin puheisiin alhaisen kansan kanssa hän punakkana ja pyylevänä kävi siltaa pitkin maalle. Muuta hän ei toistaiseksi puhunut ja kalastajat vastasivat: "Jumal' antakoon hyvän päivän — Jumal' antakoon!"
Sitten meni hän kirkkoon, jossa kuunteli vähän aikaa saarnaa.
Saaressa ei ollut omaa pappia, ei edes virantoimittajaa. Viimeinen pappi oli tullut hulluksi ja viety pois ja kuollut. Nyt oli saari papitta. Eräs kalastaja luki postillasta saarnat sunnuntaisin.
Tänään oli papin vaali. Vaalia toimittamaan lähetetyistä papeista yksi parhaillaan saarnasi myrskystä jollakin järvellä. Kreiviä alkoi nukuttaa. Hän ei enää kuullut, mikä sen järven nimi oli ja mitä siinä myrskyssä oikeastaan tapahtui. Kaikki alkoi myllertää sekaisin hänen päässään. Hän oli nukkua papin yksitoikkoisen äänen kaikuessa kirkon holveissa ja naakkojen kirkunan kuuluessa avattujen ikkunain kautta, mutta kun hänen päänsä äkkiä nyykähti, ikäänkuin tervehdykseksi perimmän ja syvimmän Unelan kynnyksellä, heräsi hän jälleen täydellisesti ja koetti pitää silmiään auki.
Pysyäkseen virkeänä meni hän jälleen ulos ja alkoi kädet selän takana kävellä kirkkotarhassa. Aurinko huikaisi hänen silmiään.
Punertavan keltaisena hohti kirkkotarhan kuuma hiekka.
Ukonkivisirusia välkkyili siinä kuin oikeita timantteja ikään.
Vaaleansinipunakukkaisia korkeita horsmia nousi ryhmittäin siellä ja täällä. Ne huojuivat hiljaa tuulessa. Ne olivat ihanat nähdä päin aurinkoa. Siellä ja täällä vanhoilla haudoilla oli nurmitäpliä ja vaapukkapensaita.