Kirkon ovista tulvi ulos kansaa.
Miehet pysähtyivät kirkkotarhaan isoihin ryhmiin, odottamaan vaalin alkua. Ryhmät yhtyivät ja vähitellen muodostui yksi iso kiivaasti väittelevä ryhmä.
"Nyt jos koskaan!" huudahti sielussaan itselleen valekreivi. "Minä en totisesti putoa korkealta, mutta voin kiivetä tänään sangen ylös — omaan virkaan — omaan virkaan!"
Valekreivi lähestyi miesjoukkoa.
Hattuja kohotettiin siellä ja täällä.
"Jumal' antakoon. — Jumal' antakoon. — Kaunishan tämä on ilma tänään — ja lämmin."
"Tuli kesä viimeinkin."
"Tuli."
"Mitä ne miehet täällä näin joukolla tuumivat?" kysyi valekreivi tuttavallisena.
Syntyi pitkä vaitiolo. Valekreivi kysyi taas, aivan muina miehinä, asiaa tuntemattomana ja asiaankuulumattomana: