"Markka penni, markka penni. Kullekin oma koi…", hän oli juuri kumartumaisillaan papereihin ja osoittamaisillaan asianomaista "koluumia", kun pari kärpästä lensi hänen kaljulle vahanväriselle päälaelleen. Heti unohti hän ääniluettelon ja alkoi juoksennella ympäri huonetta kärpästen jäljessä, tavoittaen niitä kouriinsa ja puhellen:
"Tuossahan se taas on! — — Tschee tschee! — — Se Joel-poika kun se opetti ne pahalle tavalle! — Antoi niille leipämuruja. — Sitten lentelevät ne sisään joka paikkaan. — Tschee tschee! — ohh! — Jopas jäi sormiin yksi! — — Markka penni, markka penni — —"
Viereisestä huoneesta kuului kävelyä. Pappi kysyi:
"Onko se Joel-poika siellä, vai kuka siellä kävelee?"
"On", kuului vastaus.
Pappi siirtyi viereiseen huoneeseen, jossa syntyi seuraava keskustelu papin ja hänen kolmetoistavuotiaan poikansa Joelin välillä, joka kävi klassillista lyseota, seuratakseen alusta aikain isänsä rataa, aina "piispan apulaiseksi" asti, niinkuin Joel itse ennusteli.
Pappi oli vasta vanhoilla päivillään joutunut naimisiin. Siksi hänellä oli niin nuori poika, hänen esikoisensa ja ainokaisensa.
Pappi: "Onko Joelilla uudet kengät?"
Joel: "On."
Pappi: "Mistä Joel on uudet kengät saanut?"