Kun milloin raikas tuuli puhaltelee ja jos se on vähänkin liian heikko, tai varsinkin jos se on hiukankin liian vastainen, syntyy kannella heti nurinaa ja kiukkuisa mieliala puhkeaa sanoiksi: "Sais tuo nyt puhaltaa vähän paremminkin yksin tein, kun kerranp uhaltaa!" tai: "Sais tuo kääntyä nyt hiukan sopivammalle puolelle", mutta nyt, kun jo kolmatta vuorokautta on ajettu virran viemänä, on purjealusten kansilla vain yksi ainoa toivomus: "Sais tuo nyt vihoviimeinkin ruveta tuulemaan, tuuli sitten mistä hyvänsä ja minkä verran hyvänsä!"
Toistaiseksi ei ollut minkäänlaisia toiveita tuulen suhteen.
"Meren Pojan" muu väki makasi kajuutassa sikeimmässä unessaan.
Ilma oli lämmin ja siellä he kuorsasivat huolettomina ja kylläisinä vahvan ilta-aterian ja teen jälkeen.
Vanhalla Heikin Villellä oli vahtivuoro ja hän istui yksin joutilaan ohjausratin ääressä ja poltti puolihereillä piippuaan, joka oli vasemmassa kädessä.
Sen kyynärpää nojasi polveen. Oikea käsi lepäsi ohjausratilla.
Kajuutassa naksutti kello, joka lähestyi yhtä, ja palaa siristeli siellä myös öljylamppu kompassin läheisyydessä, joka näkyi alhaalta ohjausratin edessä olevan yksiruutuisen ikkunan läpi.
Lieneekö Ville nähnyt unta, vai puolihereilläkö hänen ajatuksensa vaeltelivat niin syvällä ja kaukana.
Hän tunsi elävänsä jälleen varhaisimpia lapsuusvuosiaan. Niistä selveni selvenemistään kirkkaammaksi eräs kuva, jonka ympäriltä kaikki muu vähitellen katosi. Istutaan talvi-iltana kotona tuvassa pärevalkean ääressä. Isoisävainaja on harvinaisen hyvällä tuulella. Vaskisankaisine silmälaseineen ja valkeine partoineen hän parsii verkkoa ja kertoo pojanpojilleen, miten hänen isävainajansa kerran oli — kuninkaan luotsina…
— Kuninkaan luotsina?!