Oli valoisa kesäyö heinäkuun kolmatta päivää vasten vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.
Kaikki purjeet oli nostettu, mutta ne olivat aivan joutilaina. Kolmeen vuorokauteen ei alus ollut kulkenut pituuttaankaan purjeiden viemänä. Kuljettiin vain minkä virta vei, ja se vei milloin sinne, milloin tänne.
Kerran jo oltiin sivu Ristniemen. Voimakas nousumeren virta kävi lännestä itään, ja iloisena jo odoteltiin hyvää länsituulta, jonka otaksuttiin tuon virran synnyttävän.
Erääseen aikaan, länsivirran vielä tuntuessa, alkoi lounaasta tulla harva ummikas. "No nyt ei enää ole tuuli kaukana", sanottiin silloin "Meren Pojan" kannella, ja mielet virkistyivät entistä enemmän.
Ummikas, niinkuin virtakin, loppuivat pian.
Missä lienee tuuli puhaltanut Valtiasmeressä tai Suomenlahden suulla, puhaltanut aikansa ja sitten jälleen tyyntynyt sielläkin, ja ummikas loppui, meri asettui jälleen peilikirkkaaksi ja virta alkoi käydä päinvastaiseen suuntaan, idästä länteen, tai tarkemmin itäkoillisesta länsilounaaseen, vieden "Meren Poikaa" kilometrin tunnissa pois päin matkan päämäärästä.
Taivas oli pilvetön ja siellä loisti muutama harva kesätähti.
Merellä vilkkui tai näkyi seisovana tulena loistoja luodoilla torneissaan.
Höyrylaivoja tuli ja meni rytisten ja velloen veden vähäksi aikaa heilumaan. Joistakin kuului kolinaa, kun laivamiehet taljoissa hilasivat ylös lämmityshuoneesta ison korillisen palaneen kivihiilen kuonaa, jonka kumosivat yli partaan mereen. Komentosillalla seisoivat ääneti laivan ohjaaja pyöräytellen ohjausrattia, luotsi ja perämies. Höyrylaivojen merkkitulet pysyivät näkyvissä tunnin tai pari ja sitten vähitellen hävisivät taivaanrannan taa uusien sieltä taas noustessa esille.
Purjealukset, ja niitäkin oli monta, pysyivät uskollisesti paikoillaan ja odottivat tuulta, tuulta mistäpäin hyvänsä.