* * * * *
Kello kahdeksan tienoissa aamulla alkoi päivä hämärtää. Taivas selveni. Lumipyry oli lakannut ja myrsky lientynyt.
Laineet vierivät vielä korkeina. Vallattomina ja villeinä ne juoksentelivat laivan kannella, ikäänkuin nuuskien öisen riehumisensa jälkiä.
Ja paljon siinä olikin niillä ihmeellistä katseltavaa:
Laivasta oli peräpeili poissa. Sai vain tulla täyttä kyytiä sisään kuin avatusta portista ja juosta esteettömästi läpi kajuutan, jossa oli vain sivuseinät ja katto, ja kurkistella sisään auki ammottavista kansiluukuista ja taas karata läpi skanssin, jossa myös oli enää vain sivuseinät ja katto. Hei miten on lystiä! Skanssista raapaistaan mukaan yhtä ja toista, yksi koijan tolvana ja eräs merimieskirstu, jotka ovat sinne unohtuneet muilta laineilta, ja viskataan ne yli keulapakan ja keulan ja heittäydytään sitten itsekin aikamoisella nurinnarin-kuperkeikalla alas ja annetaan aimo korvapuusti tuolle uniselle ja surkealle pelastuskorille, joka siinä kiikkuu, milloin vedessä, milloin ilmassa, valkeiksi kuluneissa köysissään, ja hyökätään ylös maalle, jonka ranta pitkin pituuttaan on täynnä laivan sirpaleita ja kuohuu valkeana nousevan auringon sitä kirkastaessa.
Pitkin aamupäivää vähenee laine. Harva ja laiska ummikas lotisee laivan kannella.
Syyspäivä matelee kellertävänä, kelmeänä ja viluisena alhaalla etelässä.
Saarelaiset varustautuvat ottamaan laivasta märkää, mutta vielä käyttökelpoista viljaa.
KUNINKAAN LUOTSI.
Jo kolmatta vuorokautta pysyi kaljaasi "MEREN POIKA" paikoillaan Ristniemen edustalla aivan hengettömässä tyynessä. Laiva oli kuormattu varpekanttaan myöten katukivillä, joita vietiin Viipuriin.